maanantai 17. syyskuuta 2012

Ajankulumia menokengänpohjissa

Taas on aika harpannut suurin askelin eteenpäin, ja minä sen mukana. Kesä meni synkkien muistopäivien sivussa onneksi melko mukavasti. Lisätekemisenä muutimme kaksi asuntoa yhteen (vihdoin!), joka työllistikin pariksi kuukaudeksi kun hankkiuduimme eroon ensin kaikesta turhasta tavarasta ennen varsinaista muuttoa. Lastenvaatteita jätesäkittäin, huonekaluja, astioita ja vaikka mitä tavaraa lähti niitä tarvitseville ilmaiseksi tai kahvipakettihintaan.
Kesälle mahtui paljon ihania asioita. Viikonloppureissu rakkaiden ystävien luona Imatralla, Riihimäellä ja Hollolassa, sekä Leijonaemojen vertaistukiviikonloppu erityisen lapsensa menettäneille vanhemmille Frantsilan Hyvän Olon keskuksessa.
Kummatkin matkat olivat todella onnistuineita ja voimauttivat pitkäksi aikaa!
Ihan huomaamatta alkoi taas arki ja koulutkin. Ennika aloitti ensimmäisen luokan ja Arttu esikoulun. Myrsky on vielä toistaiseksi kotona, vaikka olen jo etsinyt osa-aikaista työtä jota voisin tehdä niin ettei Myrskyn tarvitsisi olla paljoakaan vieraassa hoidossa. Aika näyttää haenko jo kevään yhteishaussa hoitoalalle kouluun.
Nyt olen suunnitellut muutamia hyväntekeväisyysprojekteja ja lähdin kunnallisvaaleissa ehdolle. Hieman kyllä jännittää, kun olen ollut aikaisemmin vain kolmannen sektorin toimijana mukana, mutta innolla odotan mitä tämä tuo tullessaan.
Jos saamme näkyvyyttä asiallemme ja puolueellemme, voimme jo onnitella itseämme hyvästä työstä!

Lapset ovat ikävoineet paljon Petjaa, Arttu lähinnä. Kun muutimme niin muistot sattuivat alkuun, kun tämä on ensimmäinen asunto ilman Petjaa. Arttu huuti ulkona Petjan nimeä taivaalle "Petja! Mikset vastaa mulle? Muista nyt tulla tänne Tupalaan kun sä olet aina meidän kanssa!"
Arttu on ollut todella itkuherkkä ja räjähdysaltis viime aikoina ja huutaa siskolleen: "Et saa lukea ja möllöttää aina vaan koska Petja on kuollut eikä mulla ole enää ketään kenen kanssa leikkiä ja olla!"
Artusta otetaan piakkoin vielä magneettikuvia kun syytä ei hänen sairastelulleen ole vieläkään oikein löytynyt. Löytyy vähän sitä sun tätä muttei sitä mikä aiheuttaa Artun oireita.
Ennika taas paijasi Myrskyä sanoin: "Ennen meitä oli kolme kun Petja kuoli, Myrsky pelasti meidät että meitä on taas kolme."
Myrsky on jollain tavalla meille kaikille jonkinlainen arjenvakauttaja nimestään ja olemuksestaan huolimatta jonka vuoksi me olemme vaan päivästä toiseen jatkaneet arkea vaikka hammasta purren.

Oma ikävä on muuttanut muotonsa kauniimmaksi, joskin Petjan varsinaisen kuoleman muisto ei tule ikinä olemaan kaunis kaikessa vääryydessään. Mutta muisto lapsesta on kaunis vaikka lohtua en ole vieläkään löytänyt.
Se kauan odotettu kiveenkirjoitettu totuuskin saapui paikalle ja nyt lapseni haudalla on hautakivi joka kertoo tylyn totuuden missä esikoiseni on.
Se pelotti alkuunsa, mutta nyt en jotenkin tunnista hautaa enää samaksi paikaksi.
Paikasta toiseen, kun siirsin tavaroita kirjahyllyyn uudessa kodissa, laitoin siihen ensimmäisenä Petjan valokuvan, tuli ikäänkuin tunne että näytän hänellekin että tässä tämä koti nyt on. Petjan lääkärintakki ja stetoskooppi roikkuivat aina ennen lastenhuoneen oven takana naulakossa. Naulasin ne täälläkin sinne vaikka professorin vastaanotto onkin jo muualla.

Eli elämä todellakin harppoo eteenpäin menokengät jalassaan. Asiat soljuvat eteenpäin niinkuin voimakas virta konsanaan joka on ollut padottuna pitkän aikaa.
Emme me tummista vesistä pääse ylös ilman veden jatkuvaa liikettä.

*Kivi kaikessa yksinkertaisuudessaan. Petjan tähti ja runo. Haudalla on Petjan kukkia, eli auringonkukkia jonka varjossa kivi nyt on sekä syntymäpäivänä laittamamme E=mc2 -kivi. Einstein oli Petjan suuri idoli.

*Tässä kiven laatta vielä läheltä



sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

Muistoja vuoden takaa

Tämä on se yö joka jäi Petjan viimeiseksi. Muistot ovat olleet erityisen pinnalla viimeaikoina saaden varsin kivuliaan olon aikaan. Ikävöin niin paljon että tuntuu kuin oma sielu kuolisi ja tukehtuisi sen varjoon.
Viime vuonna odotin perhettä illalliselle ja petyin kovasti kun sain viestin etteivät ehtisi muuttohommista tulemaan enää kaupunkiin.
Tänä vuonna keitin samalla tavalla perunat ja laitoin pöydän kuin vuosi sitten, nyt istuimme siinä yhtä vailla.

Viimeisenä iltana aika menikin siinä että yritin nukuttaa huutavaa Myrskyä ja hoitaa chatin ja puhelimen välityksellä viestittelyä Petjan tilanteesta. Tuntui kamalalle kuunnella poikansa hätää ja valitusta puhelimen kautta, mutta en mahtanut sille mitään. Minä olin vauvan kanssa jumissa kotona, enkä päässyt kulkemaan enää siihen aikaan kun busseja ei enää mennyt.
Yöllä puhuimme puhelimessa viimeisen kerran yhden jälkeen kai, että aamulla olisi matkattava Kuopioon perässä. Lääkäri oli sitä mieltä että poika todennäköisimmin lähtee sinne yön aikana.
Neljän jälkeen heräsin siihen että minulle ilmoitettiin että Petja on elvytetty.
En saanut enää unta. Mietin vain että mihin soitan ja mitä teen. Miten saan järjestettyä asiat niin että pääsen heti aamusta lähtemään lapsen perässä Kuopioon joka on vakavassa tilassa. Ennen seitsemää sainkin puhelun Kuopiosta että Petja on kriittisessä tilassa ja juuri leikattu.
Kävelin pyörin ympäri keittiötä kuin maaninen kärrynpyörä. Hetkittäin ajattelin ettei tästä selvitä ja se salpasi hengen kokonaan. Sitten ajattelin että tästä on pakko selvitä, olemme taistelleet niin monesta tiukasta paikasta läpi.
Kun kyytini saapui Kuopioon otimme aamupalaksi ennen lähtöä palat piirakkaa ja kahvit. Erno kysyi että voisiko hän ottaa vielä yhden siivun. Vastasin hänelle ettei Petja ole vielä saanut palaa joten se pitää säästää hänelle, tulemme kuitenkin takaisin kohta kotiin. Niin minä säästin palan piirakkaa lapselle.
Matkalla tuntui sille kun olisimme ajaneet tuomiolle. Ilmassa oli lopullisuutta.
Perillä emme ensin saaneet nähdä Petjaa, ajattelin että onko hän jo mennyt, vai onko hän niin pahoin vammautunut että lääkäri haluaa jutella asiasta kanssamme.
Hän kertoikin ensin että Petja on saanut vakavia aivovaurioita. Sitten hän kertoi että ne kaikki säätelevät elintoimintoja ja että ilman koneita Petja ei ole elossa.
Kysyin varovaisesti: "Tarkoitatko että Petja menehtyy?" "Kyllä."
En muista tarkalleen ottaen mitä sanoin sen jälkeen, menin paniikkiin ja oikeastaan tajusin tilanteen vasta kun näin pojan.
Siinä hän oli, minun reipas leijonapoikani joka nyt oli siinä tilassa että henki oli kuoressa enää kiinni jos sitäkään.
Soitin Petelle joka oli tulossa perässä lastenhoidon saatua järjestymään, että kun hän saapuisi niin hyvästelisimme Petjan.
Ja niin teimme pitkän aikaa, katselimme poikaa ja silittelimme poskea. Miten tässä näin kävi? EIkö hän vain heräisi tuosta jonkin ihmeen seurauksena?
Malttamattomana tuijotin hänen silmiään ja vuoroin sydänkäyriä etsien jotain merkkiä siitä että lääkärit olivat väärässä, ei minun poikani voi vain kuolla.
Hiljaa katsoimme kun käyrät laskivat. Ja lääkäri totesi kuolinajan.
Kävimme hetken aikaa vanhempainhuoneessa ja soitin äidilleni ja laitoin muutaman viestin että rakas poikamme oli nyt nukkunut pois.
Sillä aikaa hoitajat pukivat pojan ja poistivat letkut. Menimme sanomaan vielä hyvästit ennenkuin lähtisimme kotiin. Yksinäinen kyynel vieri Petjan silmäkulmasta ja kuivasin sen. Vaikka tiedän sen olleen fysiologinen ilmiö, halusin uskoa että Petja jätti meille hyvästit silloin.

Sen jälkeen olen nähnyt Petjasta kahdesti unta. Ensimmäisen kerran näin unta muutamia kuukausia Petjan kuoleman jälkeen. Hän käveli minua vastaan jossakin isossa hallintapaisessa käytävässä ja hän hymyili, nauroi ja kikatteli hirveästi. Minä silitin pojan poskea, pidin kasvoista kiinni kummallakin kädellä ja itkin. Petja sanoi, ettei voi viipyä kauaa ja hänen on nyt mentävä. Sitten hän vinkkasi olkansa yli heihein iloisesti ja käveli pois, minä en voinut liikkua. Sitten heräsin.
Muutama viikko sitten näin unta että me lähdimme katsomaan serkkuni vauvaa, jota ei siis oikeasti ole olemassa. Ajoimme pienessä, ahtaassa autossa pitkin pimeää tietä, lapset takapenkillä, Ennika, Arttu ja Myrsky.
Missään ei näkynyt pitkiin aikoihin mitään, pelkkää mustaa, kunnes kaukaa alkoi pilkottaa kirkas, kynttilänvärinen valo.
Tulimme pimeälle pihalle, jossa oli autiota ympärillä ja peltiromua siellä täällä, muttei mitään tunnistettavaa. Pimeästä hallimaisesta talosta paistoi valo ikkunassa jossa Petja hymyili iloisesti ja vilkutti meille. Nousimme rappusia pitkin tasanteella olevalle ovelle jonka Petja avasi. Jalkoihin juoksi samantien Näätä, Petjan kuollut kissa joka nukkui pois reilu kuukausi Petjan jälkeen. Näätä tervehti lapsia puskemalla lahjetta vasten. Joka paikassa loisti kirkkaat valot ja näin kaukana miehen varjon joka vaikutti kuolleelta papaltani.
Petja sanoi omaan sarkastiseen sävyynsä: "Jo minä olen teitä odotellutkin että missä ihmeessä te viivytte, täällä me voidaan nähdä aina vähän aikaa." Sitten halasimme Petjaa. Ja heräsin.

Olin itse viime päivinä päivystyksessä kipujen vuoksi selvittelyssä. Se paikka ahdistaa minua ja samalla saa aikaan valtavan ikäväntunteen. Vietimme niin paljon sairaaloissa aikaa Petjan kanssa että meidän kahdenkeskeiset parhaat hetkemme ovat sairaalasta. Steriloitujen haavalappujen ja päivystyksen froteepeittojen tuoksu saa Petjan mieleen aina voimakkaammin, koska sille hän usein tuoksui.
Miten paljon minä häntä kaipaankaan. En koskaan tule haistamaan tuota hänen ominaistuoksuaan missään mille hänen hiuksensa tuoksuivat. Enkä koskaan enää silitä poskea ja niitä vesirokkoarpia hymykuopan vieressä. Enkä koskaan kuule kuinka hän sanoo kysyvästi: "Äiti hei, mua nyt harmittaa kun mä en muista Natriumin atomipainoa." Enkä koskaan saa hänen kanssaan enää yhtään muistoa.
Niin paljon jäi kesken. Koko elämä.
Elämän verran minä kaipaan.


*Kuva kertoo enemmän...

tiistai 26. kesäkuuta 2012

Byrokratia-ahdistus ja kumipalloefekti

Tiedättekös, on aivan ylitsepääsemättömän hankalaa vaatia lapselleen hoitoa jos ei ole tahoa joka suoraviivaisesti on siitä vastuussa.
Jos lapsi sairastaa kohtauksittain on näemmä lähes mahdotonta löytää sellainen taho kenelle asia kuuluisi. Lasten sairaanhoidossa muutoinkin mennään sillä periaatteella että lasta ei rasiteta liioin tutkimuksin tai liialla sairaalassaololla. Ja onhan se selvää, oireetonta lasta on hankala tutkia. Oireellista taas tulisi tutkia juuri sillä kellonlyömällä.
Ongelmahan tässä on siis se että pitkäaikaissairauden selvittely kuuuluu poliklinikalle. Mutta kohtauksittain oireileva potilas ei ole poliklinikalla oireinen ellei käy sopiva sattuma. Akuutti oireilu kuuluu siis periaatteessa päivystykseen.
Mutta päivystyksessä keskitytään siihen onko oireelle akuutti syy, ja jos oire ei ole uusi ja se väistyy pois, sen selvittely ei kuulu myöskään päivystykselle vaan sieltä lähetetään kotiin odottamaan sitä että pääsee poliklinikalle. Päivystyksessä hoidetaan muutoinkin oiretta eikä etsitä syytä. Eikä potilasta yleensä päästä katsomaan läpi vasta kuin pitemmän odotuksen jälkeen ja silloinkaan tuskin määrätään mitään tutkimuksia ellei tilanne vaadi selvitystä siitä, onko kyseessä akuutti tila eli ei tutkita kuin kiireellisyys, eikä taaskaan syytä.
Tutkimuksia voidaan sen sijaan sitten määrätä toiseen sairaalaankin sieltä poliklinikalta. Mutta he eivät taas vastaa kuin tutkimuksista, eivät potilaan kokonaistilanteesta. Eihän heille ole maksettu muusta kuin siitä.
Eli se mitä tässä yritän sanoa, on että en pysty käsittämään miten hoitovastuusta on tehty tällainen mörökölli jota kukaan ei halua. Ja potilas maksaa siitä että hän saa juosta lääkäriltä toiselle ilman että kukaan varsinaisesti ottaa asiaansa kunnolla hoitaakseen. Potilaan diagnoosi ja hoito viivästyvät pahassa tapauksessa ja sairaala saa lähettää kasapäin laskuja turhasta edestaas pomppimisesta potilaalle.
Haluaisin heittää pallon ilmaan siitä, että kuka tässä loppupelissä on vastuussa ihmishengestä? Onko potilas byrokratian silmissä muun arvoinen kuin laskun loppusumman?



keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Vanhojen asetusten palautus

Elämä on ollut jotenkin niin tukossa nyt Artun niinsanotusti aktiivisemman sairastamisen ja tutkimisen keskellä että olen ollut täysin lamaantunut kirjoittamaan mitään. Emme vieläkään tiedä siis mikä poikaa vaivaa, tai oikeastaan minulla on erittäin vahva käsitys siitä labrojen perusteella. Ongelmaksi muodostuu nyt MKS:n ja KYS:n epäjohdonmukainen yhteistyökuvio, jossa lääkärit lähinnä vastaavat konsultaatioon mitä heiltä kysytään ja sivuuttavat potilaan kokonaisvaltaisen tilanteen. Tämä on aika yleinen ongelma nykypäivän sairaanhoidossa etenkin vaativammissa tilanteissa joissa tarvittaisiin usean eri alan erikoisosaamista.
Itse mietin vimmaisena mitä minä en näistä oireista ja tuloksista tajua... kunnes löysin sellaisen seikan kahden eri sairaalan labrat yhdistämällä, että epäilen Artulla olevan uuden AV-malformaation jossakin. Artun aiempi leikattu kyhmy siis osoittautui tällaiseksi verisuoniepämuodostumaksi kuten AV-malformaatio on, se sisältää laskimoita, valtimoita, tromboosia ja näissä laskimo- ja valtimoveri pääsevät sekoittumaan aiheuttaen oikovirtausongelmia ja verikokeissa tietyntyyppisiä epäjohdonmukaisia tuloksia jotka minä huomasin.
Enää kun saisi vakuutettua vielä jonkun lääkärin tutkimaan asiaa paremmin.
Sillä aikaa, kävimme Artun kanssa ottamassa kuvaa ja koepalaa vähän joka paikasta. KYS:issä teettivät gastroskopian, kolonoskopian sekä kapselikameratutkimuksen Artulle jotta suolen kokonaistilanne on sitten ainakin sisäpuolelta nähty ihan koko matkalta.
Istuin siinä Artun vieressä heräämössä ja seurasin monitoreita. Minuun hiipi tunne siitä kun seurasin monitoria Petjan sydämen sammuessa ja yritin peitellä itkua, pakokauhua sekä koko omaa haavoittuneen eläimen kaltaista olemustani ja ryhdistin asentoani samalla ihmetellen hoitajalle jotain käyrän laadusta.
Silloin Artulta alkoi saturaatio tippumaan ja hän yski itselleen ilmaa. Hoitajat riensivät laittamaan lisähappea pojalle joka voi jo hetken päästä hyvin. Minä olisin tarvinnut sitä happea siinä vieressä myös, tuntui kun maa olisi pettänyt altani tuon pienen ja järjellä ymmärrettävän notkauksen vuoksi. Pojalla on ollut juuri henkitorvi sekä tähystysputki nielussa, se on turvoksissa sen jälkeen ja tuollaiset ongelmat ovat täysin normaaleita.
Mutta minä putosin ja lujaa. Ja palautin samalta istumalta vanhat sisäiset selviytymisasetukseni päälle. Nyt on taas aika olla leijonaemo, selviytyä, suojella ja pysyä rinnalla valppaana niin ettei lapsen tarvitse pelätä mitään.

*Kapselikameratutkimuksessa niellään Buranankokoinen kamera, vatsassa on yhteensä yhdeksän johtoa jotka johtavat viereen nauhuriin.


*Kun lähdimme Artun luota nukkumaan potilashotellille toisen rankan tutkimuspäivän jälkeen, oli vastassamme sateenkaari. Ennika huusi takapenkiltä: "Tuolla on Petja, Poro ja Näätä!" Isoveli oli varmasti pikkuveljen mukana suojelemassa.



tiistai 15. toukokuuta 2012

Menetyksenpelkoa hektisissä hetkissä

Ennika on itkenyt koko illan.
Myrsky on itkenyt myös ja huutanut kokoajan etsien asunnosta: "ankkaa" joka tarkoittaa veikkaa.
Kumpikin lapsista reagoi siihen että kannoin tänään liki tajuttoman Artun autosta sairaalaan. Kumpikin pelkää Artun puolesta vaikka tilanne onkin jo rauhallinen.
Artulla on paljon selvittämättömiä asioita sairastelussaan. Yksi on nämä kipukohtaukset, jotka ovat puolentoista vuoden aikana voimistuneet rajusti. Emme ole saaneet poliklinikan kautta pitkäaikaisessa selvittelyssä oikein asiaa esille kuinka kovaa Arttuun oikein koskee ja siksi selvittelyt ovat pitkälti junnanneet paikallaan.
Edellisen kerran Artulla oli kovia kipuja juuri ennenkuin tuo verisuoniepämuodostuma havaittiin, eli kun selaa blogiani taaksepäin niin reilu kolmisen viikkoa sitten. Nyt olen sitten vienyt Artun joka kerta päivystykseen kunnon kohtauksen aikana että joku muukin näkee että lapsi on to-del-la kipeä.
Arttu on ollut vetämättömissä ja huonovointinen koko viikonlopun. Hän ei suostu syömään hyvin silloin kun on kivuissa ja on heikkokuntoinen ja voimaton. Lauantaina pelkkä kävely keittiöön aiheutti sen että lapsi oksenti rasituksesta juomansa mehun.
Tänään aamusta hän makasi vain sohvalla, joi välillä lasin vettä ja kävi pissalla. Mutta ei liikkunut.
Jossain vaiheessa huomasin kasvoilta että poikaa koskee. Hetkeä myöhemmin hän ei osannut peitellä kipua enää paljoakaan. Hän makasi paikoillaan, huulet kalpeana sohvalla ja kuiskasi yhdellä sanalla vastaukset kysymyksiini.
Sydän alkoi sykkiä yhä lujempaa, näin rinnan päältä kuin sydän löi, kaulalla sykki nopea ja voimakas syke ja Arttu sanoi että häntä hengästyttää vaikka on paikallaan. Soitin sairaalaan ja Petelle että, tulee kotiin ajamaan meidät MKS:lle. Juoksentelin puhelin kädessä ja samaan aikaan vaihdoin Myrskyn vaipan ja vaatteet jotta päästäisiin nopeammin liikkeelle.
Arttu meni yhtäkkiä käsistä kylmäksi ja muuttui hikiseksi. Kun katsahdin uudelleen häneen päin Myrskyn hommilta, hänen silmänsä olivat kiinni ja hän oli lähes tajuton.
Artun vaatteet kainalossa läpsin poikaa poskille ja huutelin että pysyisi hereillä. Puin veltolle Artulle vaatteet kokoajan höpöttäen ettei nukahtaisi. Kun ovi kävi, huusin Petelle että samantien ollaan menossa ja hän kantoi velton Artun autoon josta minä kannoin hänet päivystyksen tiskille ilmoittaen hänet kiireellisenä tapauksena.
Arttu oli ilmeisesti kipushokissa, joka helpottui sairaalalla kun kipu väistyi. Mutta poika on nyt osastolla ja huomenna jatkuu tarkempi tutkinta miksi Artulla on näitä kipuja. Nämä kohtaukset alkavat saada aika hurjat mittasuhteet.
Kuten saa pelko menettämisestäkin.

lauantai 12. toukokuuta 2012

Äitienpäivänaaton mietteitä pahasta paikasta

Aika on mennyt tässä kuten normaalistikin toukokuussa. Kaikkien lasten erityisiä neuvotteluita käydään päiväkodeissa vuoden päätteeksi. Mietitään tuen tarpeita seuraavaa vuotta ajatellen ja miten vuosi on mennyt. On ollut sen lisäksi vanhempainiltoja ja kevätjuhlatkin ehti meidän neidillä olemaan.
Sen lisäksi näin keväisin päästään sairaalakierrokselle joka polille, jossa käydäään joka lapsen kanssa kontrollikäynnit ennen kuin kesän poliklinikkasulut iskevät päälle.
Tänä vuonna käyntejä on hitusen vähemmän koska Petjalla oli kaikista pisin diagnoosilista. Ja pois jää myös Petjan kevätretket, vanhempainillat ja kevätjuhlat. Kaikki ne asiat joihin olen joka vuosi tottunut ja joista en viime vuonna tiennyt ettei niitä enää tule koskaan.
Äitienpäivä.
Miten paljon voi kuristaa ihmistä sisältä yksi päivä. Minun esikoislapseni jonka kautta minusta tuli alkujaankin äiti, on poissa. Äitienpäivä muistuttaa siitä entisestään ettei hän ole täällä jakamassa sitä minun kanssani. Helvetti miten kovaa se voi koskea, miten vähän voi hengittää ja miten voimaton sitä tämän edessä onkaan.
Ja samalla mietin ja odotan että mitä Artun kanssa käy? Tulenko elämään hänenkin kanssa samaa elämää kuin Petjan? Peläten yhdessä lapsen kanssa sitä päivää kun kohdalle osuu jotain voittamatonta?
Artun koepalan tulokset tulevat 21.pvä tätä kuuta. Sitten tiedän edes vähän siitä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Menneisyydestä tiedän jo, että kun lapsi sairastaa paljon, hän oppii pelkäämään kuolemaa. Äidin on oltava aina vahva ja tarmokas, eikä koskaan voi näyttää itsekin pelkäävänsä. Petja pärjäsi kuten minäkin, hän käsitteli faktat faktoina ja luotti siihen että kaikki järjestyy kun ollaan perillä hyvin siitä mikä on vialla.
Välillä hän purki kuitenkin ahdistustaan paperille, kuten minäkin, joko kirjoittaen tai piirtäen. Musertavimpia hetkiä koin tyhjentäessäni Petjan huonetta kun löysin sarjakuvan, jossa mies viedään ambulanssilla sairaalaan jossa lääkäri sanoo hänelle: "Tämä on liian paha paikka, emme voi pelastaa teitä" ja mies kuolee.
Koin tuon saman tilanteen mennessäni Kuopioon Petjan perässä. Kirurgin sanoin: "Aivovaurio on liian suuri, mitään ei ole tehtävissä".
Se oli liian paha paikka. Ja hän tiesi pelätä sitä.


*Close your eyes,
hold my hand
time to leave
ice-cream land


*En muista mitä nämä paperit olivat nimeltään joilla arvottiin kaikenlaista, tässä on aika ikäviä arvottavia...


*Kyllä, minun on pystyttävä elämään sen asian kanssa että te tapoitte minun lapseni, siinä ei anteeksipyyntö auta!


tiistai 1. toukokuuta 2012

Vapuntunnelmissa

Joka vuosi olemme maalanneet kasvomme ja pukeutuneet jonkin teeman mukaisesti lasten kanssa. Tänä vuonna Myrsky ei osallistunut vielä koska on niin pieni ja ensimmäistä kertaa perinteestä puuttui se joka eniten tykkäsi vappua viettää.
Tällä kertaa olimme ihan mustia kissoja koko porukka ja kävimme kissoina viemässä Petjallekin vappuhyrrän haudalle.
Joka kerta se tuntuu yhtä vaikealta ajatella että minun lapseni on siellä.
Vietimme vapuniltaa herkkujen ja siman merkeissä ja illalla haavojen suihkuttelun jälkeen nukkumaan puhtain naamoin ilman kissanviiksiä.
Ikävä on painanut pitkin iltaa harteilla taas erityisen raskaana. Ja ne katkeruuden tunteet miksi näin pitää olla.
Miksi minä joudun menemään lapseni luo hautausmaalle?

*Hyrrän lisäksi haudalla on mummin kasvattamat krookukset


*Arttu-kissa

*Ennika-kissa

*Ja lopuksi se iso äiti-kissa