maanantai 17. syyskuuta 2012

Ajankulumia menokengänpohjissa

Taas on aika harpannut suurin askelin eteenpäin, ja minä sen mukana. Kesä meni synkkien muistopäivien sivussa onneksi melko mukavasti. Lisätekemisenä muutimme kaksi asuntoa yhteen (vihdoin!), joka työllistikin pariksi kuukaudeksi kun hankkiuduimme eroon ensin kaikesta turhasta tavarasta ennen varsinaista muuttoa. Lastenvaatteita jätesäkittäin, huonekaluja, astioita ja vaikka mitä tavaraa lähti niitä tarvitseville ilmaiseksi tai kahvipakettihintaan.
Kesälle mahtui paljon ihania asioita. Viikonloppureissu rakkaiden ystävien luona Imatralla, Riihimäellä ja Hollolassa, sekä Leijonaemojen vertaistukiviikonloppu erityisen lapsensa menettäneille vanhemmille Frantsilan Hyvän Olon keskuksessa.
Kummatkin matkat olivat todella onnistuineita ja voimauttivat pitkäksi aikaa!
Ihan huomaamatta alkoi taas arki ja koulutkin. Ennika aloitti ensimmäisen luokan ja Arttu esikoulun. Myrsky on vielä toistaiseksi kotona, vaikka olen jo etsinyt osa-aikaista työtä jota voisin tehdä niin ettei Myrskyn tarvitsisi olla paljoakaan vieraassa hoidossa. Aika näyttää haenko jo kevään yhteishaussa hoitoalalle kouluun.
Nyt olen suunnitellut muutamia hyväntekeväisyysprojekteja ja lähdin kunnallisvaaleissa ehdolle. Hieman kyllä jännittää, kun olen ollut aikaisemmin vain kolmannen sektorin toimijana mukana, mutta innolla odotan mitä tämä tuo tullessaan.
Jos saamme näkyvyyttä asiallemme ja puolueellemme, voimme jo onnitella itseämme hyvästä työstä!

Lapset ovat ikävoineet paljon Petjaa, Arttu lähinnä. Kun muutimme niin muistot sattuivat alkuun, kun tämä on ensimmäinen asunto ilman Petjaa. Arttu huuti ulkona Petjan nimeä taivaalle "Petja! Mikset vastaa mulle? Muista nyt tulla tänne Tupalaan kun sä olet aina meidän kanssa!"
Arttu on ollut todella itkuherkkä ja räjähdysaltis viime aikoina ja huutaa siskolleen: "Et saa lukea ja möllöttää aina vaan koska Petja on kuollut eikä mulla ole enää ketään kenen kanssa leikkiä ja olla!"
Artusta otetaan piakkoin vielä magneettikuvia kun syytä ei hänen sairastelulleen ole vieläkään oikein löytynyt. Löytyy vähän sitä sun tätä muttei sitä mikä aiheuttaa Artun oireita.
Ennika taas paijasi Myrskyä sanoin: "Ennen meitä oli kolme kun Petja kuoli, Myrsky pelasti meidät että meitä on taas kolme."
Myrsky on jollain tavalla meille kaikille jonkinlainen arjenvakauttaja nimestään ja olemuksestaan huolimatta jonka vuoksi me olemme vaan päivästä toiseen jatkaneet arkea vaikka hammasta purren.

Oma ikävä on muuttanut muotonsa kauniimmaksi, joskin Petjan varsinaisen kuoleman muisto ei tule ikinä olemaan kaunis kaikessa vääryydessään. Mutta muisto lapsesta on kaunis vaikka lohtua en ole vieläkään löytänyt.
Se kauan odotettu kiveenkirjoitettu totuuskin saapui paikalle ja nyt lapseni haudalla on hautakivi joka kertoo tylyn totuuden missä esikoiseni on.
Se pelotti alkuunsa, mutta nyt en jotenkin tunnista hautaa enää samaksi paikaksi.
Paikasta toiseen, kun siirsin tavaroita kirjahyllyyn uudessa kodissa, laitoin siihen ensimmäisenä Petjan valokuvan, tuli ikäänkuin tunne että näytän hänellekin että tässä tämä koti nyt on. Petjan lääkärintakki ja stetoskooppi roikkuivat aina ennen lastenhuoneen oven takana naulakossa. Naulasin ne täälläkin sinne vaikka professorin vastaanotto onkin jo muualla.

Eli elämä todellakin harppoo eteenpäin menokengät jalassaan. Asiat soljuvat eteenpäin niinkuin voimakas virta konsanaan joka on ollut padottuna pitkän aikaa.
Emme me tummista vesistä pääse ylös ilman veden jatkuvaa liikettä.

*Kivi kaikessa yksinkertaisuudessaan. Petjan tähti ja runo. Haudalla on Petjan kukkia, eli auringonkukkia jonka varjossa kivi nyt on sekä syntymäpäivänä laittamamme E=mc2 -kivi. Einstein oli Petjan suuri idoli.

*Tässä kiven laatta vielä läheltä



sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

Muistoja vuoden takaa

Tämä on se yö joka jäi Petjan viimeiseksi. Muistot ovat olleet erityisen pinnalla viimeaikoina saaden varsin kivuliaan olon aikaan. Ikävöin niin paljon että tuntuu kuin oma sielu kuolisi ja tukehtuisi sen varjoon.
Viime vuonna odotin perhettä illalliselle ja petyin kovasti kun sain viestin etteivät ehtisi muuttohommista tulemaan enää kaupunkiin.
Tänä vuonna keitin samalla tavalla perunat ja laitoin pöydän kuin vuosi sitten, nyt istuimme siinä yhtä vailla.

Viimeisenä iltana aika menikin siinä että yritin nukuttaa huutavaa Myrskyä ja hoitaa chatin ja puhelimen välityksellä viestittelyä Petjan tilanteesta. Tuntui kamalalle kuunnella poikansa hätää ja valitusta puhelimen kautta, mutta en mahtanut sille mitään. Minä olin vauvan kanssa jumissa kotona, enkä päässyt kulkemaan enää siihen aikaan kun busseja ei enää mennyt.
Yöllä puhuimme puhelimessa viimeisen kerran yhden jälkeen kai, että aamulla olisi matkattava Kuopioon perässä. Lääkäri oli sitä mieltä että poika todennäköisimmin lähtee sinne yön aikana.
Neljän jälkeen heräsin siihen että minulle ilmoitettiin että Petja on elvytetty.
En saanut enää unta. Mietin vain että mihin soitan ja mitä teen. Miten saan järjestettyä asiat niin että pääsen heti aamusta lähtemään lapsen perässä Kuopioon joka on vakavassa tilassa. Ennen seitsemää sainkin puhelun Kuopiosta että Petja on kriittisessä tilassa ja juuri leikattu.
Kävelin pyörin ympäri keittiötä kuin maaninen kärrynpyörä. Hetkittäin ajattelin ettei tästä selvitä ja se salpasi hengen kokonaan. Sitten ajattelin että tästä on pakko selvitä, olemme taistelleet niin monesta tiukasta paikasta läpi.
Kun kyytini saapui Kuopioon otimme aamupalaksi ennen lähtöä palat piirakkaa ja kahvit. Erno kysyi että voisiko hän ottaa vielä yhden siivun. Vastasin hänelle ettei Petja ole vielä saanut palaa joten se pitää säästää hänelle, tulemme kuitenkin takaisin kohta kotiin. Niin minä säästin palan piirakkaa lapselle.
Matkalla tuntui sille kun olisimme ajaneet tuomiolle. Ilmassa oli lopullisuutta.
Perillä emme ensin saaneet nähdä Petjaa, ajattelin että onko hän jo mennyt, vai onko hän niin pahoin vammautunut että lääkäri haluaa jutella asiasta kanssamme.
Hän kertoikin ensin että Petja on saanut vakavia aivovaurioita. Sitten hän kertoi että ne kaikki säätelevät elintoimintoja ja että ilman koneita Petja ei ole elossa.
Kysyin varovaisesti: "Tarkoitatko että Petja menehtyy?" "Kyllä."
En muista tarkalleen ottaen mitä sanoin sen jälkeen, menin paniikkiin ja oikeastaan tajusin tilanteen vasta kun näin pojan.
Siinä hän oli, minun reipas leijonapoikani joka nyt oli siinä tilassa että henki oli kuoressa enää kiinni jos sitäkään.
Soitin Petelle joka oli tulossa perässä lastenhoidon saatua järjestymään, että kun hän saapuisi niin hyvästelisimme Petjan.
Ja niin teimme pitkän aikaa, katselimme poikaa ja silittelimme poskea. Miten tässä näin kävi? EIkö hän vain heräisi tuosta jonkin ihmeen seurauksena?
Malttamattomana tuijotin hänen silmiään ja vuoroin sydänkäyriä etsien jotain merkkiä siitä että lääkärit olivat väärässä, ei minun poikani voi vain kuolla.
Hiljaa katsoimme kun käyrät laskivat. Ja lääkäri totesi kuolinajan.
Kävimme hetken aikaa vanhempainhuoneessa ja soitin äidilleni ja laitoin muutaman viestin että rakas poikamme oli nyt nukkunut pois.
Sillä aikaa hoitajat pukivat pojan ja poistivat letkut. Menimme sanomaan vielä hyvästit ennenkuin lähtisimme kotiin. Yksinäinen kyynel vieri Petjan silmäkulmasta ja kuivasin sen. Vaikka tiedän sen olleen fysiologinen ilmiö, halusin uskoa että Petja jätti meille hyvästit silloin.

Sen jälkeen olen nähnyt Petjasta kahdesti unta. Ensimmäisen kerran näin unta muutamia kuukausia Petjan kuoleman jälkeen. Hän käveli minua vastaan jossakin isossa hallintapaisessa käytävässä ja hän hymyili, nauroi ja kikatteli hirveästi. Minä silitin pojan poskea, pidin kasvoista kiinni kummallakin kädellä ja itkin. Petja sanoi, ettei voi viipyä kauaa ja hänen on nyt mentävä. Sitten hän vinkkasi olkansa yli heihein iloisesti ja käveli pois, minä en voinut liikkua. Sitten heräsin.
Muutama viikko sitten näin unta että me lähdimme katsomaan serkkuni vauvaa, jota ei siis oikeasti ole olemassa. Ajoimme pienessä, ahtaassa autossa pitkin pimeää tietä, lapset takapenkillä, Ennika, Arttu ja Myrsky.
Missään ei näkynyt pitkiin aikoihin mitään, pelkkää mustaa, kunnes kaukaa alkoi pilkottaa kirkas, kynttilänvärinen valo.
Tulimme pimeälle pihalle, jossa oli autiota ympärillä ja peltiromua siellä täällä, muttei mitään tunnistettavaa. Pimeästä hallimaisesta talosta paistoi valo ikkunassa jossa Petja hymyili iloisesti ja vilkutti meille. Nousimme rappusia pitkin tasanteella olevalle ovelle jonka Petja avasi. Jalkoihin juoksi samantien Näätä, Petjan kuollut kissa joka nukkui pois reilu kuukausi Petjan jälkeen. Näätä tervehti lapsia puskemalla lahjetta vasten. Joka paikassa loisti kirkkaat valot ja näin kaukana miehen varjon joka vaikutti kuolleelta papaltani.
Petja sanoi omaan sarkastiseen sävyynsä: "Jo minä olen teitä odotellutkin että missä ihmeessä te viivytte, täällä me voidaan nähdä aina vähän aikaa." Sitten halasimme Petjaa. Ja heräsin.

Olin itse viime päivinä päivystyksessä kipujen vuoksi selvittelyssä. Se paikka ahdistaa minua ja samalla saa aikaan valtavan ikäväntunteen. Vietimme niin paljon sairaaloissa aikaa Petjan kanssa että meidän kahdenkeskeiset parhaat hetkemme ovat sairaalasta. Steriloitujen haavalappujen ja päivystyksen froteepeittojen tuoksu saa Petjan mieleen aina voimakkaammin, koska sille hän usein tuoksui.
Miten paljon minä häntä kaipaankaan. En koskaan tule haistamaan tuota hänen ominaistuoksuaan missään mille hänen hiuksensa tuoksuivat. Enkä koskaan enää silitä poskea ja niitä vesirokkoarpia hymykuopan vieressä. Enkä koskaan kuule kuinka hän sanoo kysyvästi: "Äiti hei, mua nyt harmittaa kun mä en muista Natriumin atomipainoa." Enkä koskaan saa hänen kanssaan enää yhtään muistoa.
Niin paljon jäi kesken. Koko elämä.
Elämän verran minä kaipaan.


*Kuva kertoo enemmän...

tiistai 26. kesäkuuta 2012

Byrokratia-ahdistus ja kumipalloefekti

Tiedättekös, on aivan ylitsepääsemättömän hankalaa vaatia lapselleen hoitoa jos ei ole tahoa joka suoraviivaisesti on siitä vastuussa.
Jos lapsi sairastaa kohtauksittain on näemmä lähes mahdotonta löytää sellainen taho kenelle asia kuuluisi. Lasten sairaanhoidossa muutoinkin mennään sillä periaatteella että lasta ei rasiteta liioin tutkimuksin tai liialla sairaalassaololla. Ja onhan se selvää, oireetonta lasta on hankala tutkia. Oireellista taas tulisi tutkia juuri sillä kellonlyömällä.
Ongelmahan tässä on siis se että pitkäaikaissairauden selvittely kuuuluu poliklinikalle. Mutta kohtauksittain oireileva potilas ei ole poliklinikalla oireinen ellei käy sopiva sattuma. Akuutti oireilu kuuluu siis periaatteessa päivystykseen.
Mutta päivystyksessä keskitytään siihen onko oireelle akuutti syy, ja jos oire ei ole uusi ja se väistyy pois, sen selvittely ei kuulu myöskään päivystykselle vaan sieltä lähetetään kotiin odottamaan sitä että pääsee poliklinikalle. Päivystyksessä hoidetaan muutoinkin oiretta eikä etsitä syytä. Eikä potilasta yleensä päästä katsomaan läpi vasta kuin pitemmän odotuksen jälkeen ja silloinkaan tuskin määrätään mitään tutkimuksia ellei tilanne vaadi selvitystä siitä, onko kyseessä akuutti tila eli ei tutkita kuin kiireellisyys, eikä taaskaan syytä.
Tutkimuksia voidaan sen sijaan sitten määrätä toiseen sairaalaankin sieltä poliklinikalta. Mutta he eivät taas vastaa kuin tutkimuksista, eivät potilaan kokonaistilanteesta. Eihän heille ole maksettu muusta kuin siitä.
Eli se mitä tässä yritän sanoa, on että en pysty käsittämään miten hoitovastuusta on tehty tällainen mörökölli jota kukaan ei halua. Ja potilas maksaa siitä että hän saa juosta lääkäriltä toiselle ilman että kukaan varsinaisesti ottaa asiaansa kunnolla hoitaakseen. Potilaan diagnoosi ja hoito viivästyvät pahassa tapauksessa ja sairaala saa lähettää kasapäin laskuja turhasta edestaas pomppimisesta potilaalle.
Haluaisin heittää pallon ilmaan siitä, että kuka tässä loppupelissä on vastuussa ihmishengestä? Onko potilas byrokratian silmissä muun arvoinen kuin laskun loppusumman?



keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Vanhojen asetusten palautus

Elämä on ollut jotenkin niin tukossa nyt Artun niinsanotusti aktiivisemman sairastamisen ja tutkimisen keskellä että olen ollut täysin lamaantunut kirjoittamaan mitään. Emme vieläkään tiedä siis mikä poikaa vaivaa, tai oikeastaan minulla on erittäin vahva käsitys siitä labrojen perusteella. Ongelmaksi muodostuu nyt MKS:n ja KYS:n epäjohdonmukainen yhteistyökuvio, jossa lääkärit lähinnä vastaavat konsultaatioon mitä heiltä kysytään ja sivuuttavat potilaan kokonaisvaltaisen tilanteen. Tämä on aika yleinen ongelma nykypäivän sairaanhoidossa etenkin vaativammissa tilanteissa joissa tarvittaisiin usean eri alan erikoisosaamista.
Itse mietin vimmaisena mitä minä en näistä oireista ja tuloksista tajua... kunnes löysin sellaisen seikan kahden eri sairaalan labrat yhdistämällä, että epäilen Artulla olevan uuden AV-malformaation jossakin. Artun aiempi leikattu kyhmy siis osoittautui tällaiseksi verisuoniepämuodostumaksi kuten AV-malformaatio on, se sisältää laskimoita, valtimoita, tromboosia ja näissä laskimo- ja valtimoveri pääsevät sekoittumaan aiheuttaen oikovirtausongelmia ja verikokeissa tietyntyyppisiä epäjohdonmukaisia tuloksia jotka minä huomasin.
Enää kun saisi vakuutettua vielä jonkun lääkärin tutkimaan asiaa paremmin.
Sillä aikaa, kävimme Artun kanssa ottamassa kuvaa ja koepalaa vähän joka paikasta. KYS:issä teettivät gastroskopian, kolonoskopian sekä kapselikameratutkimuksen Artulle jotta suolen kokonaistilanne on sitten ainakin sisäpuolelta nähty ihan koko matkalta.
Istuin siinä Artun vieressä heräämössä ja seurasin monitoreita. Minuun hiipi tunne siitä kun seurasin monitoria Petjan sydämen sammuessa ja yritin peitellä itkua, pakokauhua sekä koko omaa haavoittuneen eläimen kaltaista olemustani ja ryhdistin asentoani samalla ihmetellen hoitajalle jotain käyrän laadusta.
Silloin Artulta alkoi saturaatio tippumaan ja hän yski itselleen ilmaa. Hoitajat riensivät laittamaan lisähappea pojalle joka voi jo hetken päästä hyvin. Minä olisin tarvinnut sitä happea siinä vieressä myös, tuntui kun maa olisi pettänyt altani tuon pienen ja järjellä ymmärrettävän notkauksen vuoksi. Pojalla on ollut juuri henkitorvi sekä tähystysputki nielussa, se on turvoksissa sen jälkeen ja tuollaiset ongelmat ovat täysin normaaleita.
Mutta minä putosin ja lujaa. Ja palautin samalta istumalta vanhat sisäiset selviytymisasetukseni päälle. Nyt on taas aika olla leijonaemo, selviytyä, suojella ja pysyä rinnalla valppaana niin ettei lapsen tarvitse pelätä mitään.

*Kapselikameratutkimuksessa niellään Buranankokoinen kamera, vatsassa on yhteensä yhdeksän johtoa jotka johtavat viereen nauhuriin.


*Kun lähdimme Artun luota nukkumaan potilashotellille toisen rankan tutkimuspäivän jälkeen, oli vastassamme sateenkaari. Ennika huusi takapenkiltä: "Tuolla on Petja, Poro ja Näätä!" Isoveli oli varmasti pikkuveljen mukana suojelemassa.



tiistai 15. toukokuuta 2012

Menetyksenpelkoa hektisissä hetkissä

Ennika on itkenyt koko illan.
Myrsky on itkenyt myös ja huutanut kokoajan etsien asunnosta: "ankkaa" joka tarkoittaa veikkaa.
Kumpikin lapsista reagoi siihen että kannoin tänään liki tajuttoman Artun autosta sairaalaan. Kumpikin pelkää Artun puolesta vaikka tilanne onkin jo rauhallinen.
Artulla on paljon selvittämättömiä asioita sairastelussaan. Yksi on nämä kipukohtaukset, jotka ovat puolentoista vuoden aikana voimistuneet rajusti. Emme ole saaneet poliklinikan kautta pitkäaikaisessa selvittelyssä oikein asiaa esille kuinka kovaa Arttuun oikein koskee ja siksi selvittelyt ovat pitkälti junnanneet paikallaan.
Edellisen kerran Artulla oli kovia kipuja juuri ennenkuin tuo verisuoniepämuodostuma havaittiin, eli kun selaa blogiani taaksepäin niin reilu kolmisen viikkoa sitten. Nyt olen sitten vienyt Artun joka kerta päivystykseen kunnon kohtauksen aikana että joku muukin näkee että lapsi on to-del-la kipeä.
Arttu on ollut vetämättömissä ja huonovointinen koko viikonlopun. Hän ei suostu syömään hyvin silloin kun on kivuissa ja on heikkokuntoinen ja voimaton. Lauantaina pelkkä kävely keittiöön aiheutti sen että lapsi oksenti rasituksesta juomansa mehun.
Tänään aamusta hän makasi vain sohvalla, joi välillä lasin vettä ja kävi pissalla. Mutta ei liikkunut.
Jossain vaiheessa huomasin kasvoilta että poikaa koskee. Hetkeä myöhemmin hän ei osannut peitellä kipua enää paljoakaan. Hän makasi paikoillaan, huulet kalpeana sohvalla ja kuiskasi yhdellä sanalla vastaukset kysymyksiini.
Sydän alkoi sykkiä yhä lujempaa, näin rinnan päältä kuin sydän löi, kaulalla sykki nopea ja voimakas syke ja Arttu sanoi että häntä hengästyttää vaikka on paikallaan. Soitin sairaalaan ja Petelle että, tulee kotiin ajamaan meidät MKS:lle. Juoksentelin puhelin kädessä ja samaan aikaan vaihdoin Myrskyn vaipan ja vaatteet jotta päästäisiin nopeammin liikkeelle.
Arttu meni yhtäkkiä käsistä kylmäksi ja muuttui hikiseksi. Kun katsahdin uudelleen häneen päin Myrskyn hommilta, hänen silmänsä olivat kiinni ja hän oli lähes tajuton.
Artun vaatteet kainalossa läpsin poikaa poskille ja huutelin että pysyisi hereillä. Puin veltolle Artulle vaatteet kokoajan höpöttäen ettei nukahtaisi. Kun ovi kävi, huusin Petelle että samantien ollaan menossa ja hän kantoi velton Artun autoon josta minä kannoin hänet päivystyksen tiskille ilmoittaen hänet kiireellisenä tapauksena.
Arttu oli ilmeisesti kipushokissa, joka helpottui sairaalalla kun kipu väistyi. Mutta poika on nyt osastolla ja huomenna jatkuu tarkempi tutkinta miksi Artulla on näitä kipuja. Nämä kohtaukset alkavat saada aika hurjat mittasuhteet.
Kuten saa pelko menettämisestäkin.

lauantai 12. toukokuuta 2012

Äitienpäivänaaton mietteitä pahasta paikasta

Aika on mennyt tässä kuten normaalistikin toukokuussa. Kaikkien lasten erityisiä neuvotteluita käydään päiväkodeissa vuoden päätteeksi. Mietitään tuen tarpeita seuraavaa vuotta ajatellen ja miten vuosi on mennyt. On ollut sen lisäksi vanhempainiltoja ja kevätjuhlatkin ehti meidän neidillä olemaan.
Sen lisäksi näin keväisin päästään sairaalakierrokselle joka polille, jossa käydäään joka lapsen kanssa kontrollikäynnit ennen kuin kesän poliklinikkasulut iskevät päälle.
Tänä vuonna käyntejä on hitusen vähemmän koska Petjalla oli kaikista pisin diagnoosilista. Ja pois jää myös Petjan kevätretket, vanhempainillat ja kevätjuhlat. Kaikki ne asiat joihin olen joka vuosi tottunut ja joista en viime vuonna tiennyt ettei niitä enää tule koskaan.
Äitienpäivä.
Miten paljon voi kuristaa ihmistä sisältä yksi päivä. Minun esikoislapseni jonka kautta minusta tuli alkujaankin äiti, on poissa. Äitienpäivä muistuttaa siitä entisestään ettei hän ole täällä jakamassa sitä minun kanssani. Helvetti miten kovaa se voi koskea, miten vähän voi hengittää ja miten voimaton sitä tämän edessä onkaan.
Ja samalla mietin ja odotan että mitä Artun kanssa käy? Tulenko elämään hänenkin kanssa samaa elämää kuin Petjan? Peläten yhdessä lapsen kanssa sitä päivää kun kohdalle osuu jotain voittamatonta?
Artun koepalan tulokset tulevat 21.pvä tätä kuuta. Sitten tiedän edes vähän siitä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Menneisyydestä tiedän jo, että kun lapsi sairastaa paljon, hän oppii pelkäämään kuolemaa. Äidin on oltava aina vahva ja tarmokas, eikä koskaan voi näyttää itsekin pelkäävänsä. Petja pärjäsi kuten minäkin, hän käsitteli faktat faktoina ja luotti siihen että kaikki järjestyy kun ollaan perillä hyvin siitä mikä on vialla.
Välillä hän purki kuitenkin ahdistustaan paperille, kuten minäkin, joko kirjoittaen tai piirtäen. Musertavimpia hetkiä koin tyhjentäessäni Petjan huonetta kun löysin sarjakuvan, jossa mies viedään ambulanssilla sairaalaan jossa lääkäri sanoo hänelle: "Tämä on liian paha paikka, emme voi pelastaa teitä" ja mies kuolee.
Koin tuon saman tilanteen mennessäni Kuopioon Petjan perässä. Kirurgin sanoin: "Aivovaurio on liian suuri, mitään ei ole tehtävissä".
Se oli liian paha paikka. Ja hän tiesi pelätä sitä.


*Close your eyes,
hold my hand
time to leave
ice-cream land


*En muista mitä nämä paperit olivat nimeltään joilla arvottiin kaikenlaista, tässä on aika ikäviä arvottavia...


*Kyllä, minun on pystyttävä elämään sen asian kanssa että te tapoitte minun lapseni, siinä ei anteeksipyyntö auta!


tiistai 1. toukokuuta 2012

Vapuntunnelmissa

Joka vuosi olemme maalanneet kasvomme ja pukeutuneet jonkin teeman mukaisesti lasten kanssa. Tänä vuonna Myrsky ei osallistunut vielä koska on niin pieni ja ensimmäistä kertaa perinteestä puuttui se joka eniten tykkäsi vappua viettää.
Tällä kertaa olimme ihan mustia kissoja koko porukka ja kävimme kissoina viemässä Petjallekin vappuhyrrän haudalle.
Joka kerta se tuntuu yhtä vaikealta ajatella että minun lapseni on siellä.
Vietimme vapuniltaa herkkujen ja siman merkeissä ja illalla haavojen suihkuttelun jälkeen nukkumaan puhtain naamoin ilman kissanviiksiä.
Ikävä on painanut pitkin iltaa harteilla taas erityisen raskaana. Ja ne katkeruuden tunteet miksi näin pitää olla.
Miksi minä joudun menemään lapseni luo hautausmaalle?

*Hyrrän lisäksi haudalla on mummin kasvattamat krookukset


*Arttu-kissa

*Ennika-kissa

*Ja lopuksi se iso äiti-kissa

lauantai 28. huhtikuuta 2012

Toipilaat kotosalla!

Ei voi sanoa kun että huh mikä reissu on tullut heitettyä!
Lähdin oman leikkaukseni jälkeen kivuista ja muista huolimatta Artun ja isin mukaan Kuopioon. Olin yllättävän hyvässä kunnossa vaikkakin monta päivää on mennyt kuin usvassa koska verenpaineeni ei meinaa pysyä kunnon lukemissa.
Minulla on alhainen verenpaine normaalistikin ja jostain syystä reagoin voimakkaasti puudutuksiin ja nukutuksiin. Nytkin havahduin siihen että hoitaja taputtelee minua että "MUISTA HENGITTÄÄ!" kun torkuin hämärän rajamailla ja saturaatiomittari alkoi soida huonon hapetuksen vuoksi. Verenpaineeni oli oikeastaan shokkiluokkaa, katsoin monitoria ja lukemat näyttivät 75/28. Siinä sitten hoitajat tehonesteyttivät minua ja lämmittivät ja ties mitä kun retkotin pedillä voimattomana ja sormet kylmänä yrittäessäni pysyä jotenkin tajuissani.
Kotonakaan nuo paineet eivät ole kyllä korvia huimanneet ja väsyttää kaikenaikaa ja hengästyttää kun sydän ei saa tarpeeksi pumpattua happea joka paikkaan noiden yhä ikävän matalien paineiden vuoksi.

Sen sijaan Arttu oli niin reipas kun vaan voi poika olla ja oli muutamassa tunnissa leikkauksen jälkeen juomassa pillimehua ja syömässä tofujäätelöä. Artun rinnasta poistettiin kuulema vähän sitä sun tätä. Eli rasvaa, neljä kalkkeumapattia ja sen lisäksi leikeltiin niitä verisuonia.
Kirurgi oli sitä mieltä ettei muutos näyttänyt ihan sille helpommalle vaihtoehdolle eli verisuonikasvaimelle joka olisi ollut poistettavissa helposti. Vaan että tämä olisi synnynnäinen verisuonten epämuodostuma joka kasvaa iän myötä.
Ikävän siinä tekee se että jos se on sellainen, se tulee todennäköisesti takaisin. Se aiheuttaa kipuja ja vaikuttaa jopa verenkiertoon aiheuttaen epämukavia oireita ja näistä voi lähteä jopa veritulppia liikkeelle.
Näitä ei mielellään leikata useasti vaan pyritään pienentämään epämuodostuneita suonia ruiskuttamalla erinäisiä supistavia aineita niihin koska näiden uusintaleikkauksiin liittyy korkeat komplikaatioriskit.
Koepala selvittää minkälaisesta epämuodostumasta oli kyse sitten ja kuulemme sitten myöhemmin tarkemman tiedon asiasta ja millaiset jatkoseurannat tämä vaatii.
Mutta tämä on nyt tällä kertaa hoidettu ja Artun kanssa vietämme jo toipilasaikaa kotona.

Voin muuten sanoa että oli kovin nostalgiareissu KYS:iin. Samat hoitajat ja sama huone jossa Petjan kanssa olimme kaksi vuotta sitten kuukauden ja missä yleensä olimme muutenkin leikkausreissuilla.
Meidät muistettiin siellä, mikä tuntui hyvälle. Minusta tuntui sille kuin Petja olisi ollut mukanamme kokoajan.

*Arttu esilääkityksen alaisena hyvällä fiiliksellä

*Unipupu sai myös rannekkeen koko sairaalan kaikkiin laitteisiin


keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Artulla on enkeli

Matkustimme tänään Kuopion yliopistolliseen sairaalaan Artun tilanteen vuoksi tutkimuksiin. Lähtökohtahan oli että me saimme kiireellisenä lähetteen lisätutkimuksiin KYS:iin, koska Artun kylkivälilihaksissa oli MKS:n mukaan neljä kalkkeutunutta pattia ja niiden päällä turvotusta. Heidän mukaansa verisuonitusta ja vilkasta verenkiertoa näissä ei ollut jotenka olisivat senkin mukaan hyvälaatuisia. Mikkelin keskussairaala ei kuitenkaan tehnyt siis diagnooseja edes alustavasti koska nostivat suoriltaan kädet pystyyn etteivät osaa sanoa yhtään mitä nuo muutokset voisivat olla.

Me sitten sillä aikaa odotellessa olemme läpikäyneet täällä tunteita laidasta toiseen. Puhuimme perheen kesken syksyn hoitojen järjestämisestä ja lasten koulujen alkamisesta. Artun isä sanoi ne sanat ensin: "jos tuota poikaa nyt enää ylipäätään on olemassa".
Pelko menettämisestä on niin vahvasti läsnä että se on henkinyt joka hetkessä kuristaen siitä värit.
Kaikki on ollut jokseenkin pysähtynyttä, vähän samaan tapaan kuin Petjan kuoleman jälkeen. Olemme olleet lamaantuneina siitä epätietoisuudesta jonka Artun tilanne on tuonut että emme ole oikein osanneet asettua tekemään kotonakaan juuri mitään.
Olemme vain odottaneet. Sama odottava tunne oli minulla silloin kun lähdimme ajamaan kohti Kuopiota edellisen kerran.
Tuntui kuin olisin ollut menossa tuomiolle koko elämästäni, olin varma että jotain pahaa olisi tapahtumassa. Odotin pahoin aavistuksin tulevaa.
Mutta minulla oli silti toivoa, lähtiessä jätin palan piirakkaa jääkaappiin. Se olisi Petjalle kun tulisimme takaisin.

Ajoimme samassa hiljaisuudessa tänäänkin Kuopioon jossa ajoimme edellisen kerran pois sieltä, auto tyhjänä lapsista.
Nyt lapset olivat takapenkillä, mutta hekään eivät puhuneet lähes koko kahden tunnin matkan aikana sanaakaan. Tunnelma oli niin ahdas että sen tunsi joka solulla.
Hengästyin hetkittäin siitä olosta minkä tuo matka aiheutti ja puristin Peteä kädestä tiukempaa. Kumpikin tiesimme mistä oli kyse vaikka vain katsahdimme toisiimme tien ja matkanteon lomassa. Tähän ei tarvittu sanoja.
Radiosta soi samalla Robbie Williamsin Angels.

Artun rinnassa ei oltu havaittu Mikkelissä neljän kalkkeuman päällä olevaa "turvotusta" tarkemmin.
Se on viiden senttimetrin kokoinen verisuonikasvain jonka alareunassa nuo kalkkeumat ovat. Se selvisi KYSissä asiaa tarkemmin katsomalla. Kasvain vaikuttaa hyvälaatuiselta joskin kalkkeumat reunoilla mietityttävät koska ne eivät ole verisuonikasvaimelle tyypillisiä.
Poika leikataan perjantaina ja patologia saa selvittää asian tarkemmin. Ja me jäämme odottamaan piirakanpalan kanssa sitä että ei ole tulossa enää tulevaisuudessakaan mitään yllätyksiä enää sen asian suhteen vaan muutokset loppuvat tähän.
En usko enkeleihin tai muihin uskonnollisiin asioihin, uskon silti että energia ei katoa.
Artun isoveli suojelee häntä koko matkan, kävi miten hyvänsä.


*Ripustin nyt vasta Petjan kuoleman jälkeen lahjaksi saadun enkelin makuuhuoneeseen

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Odottamista ja ihmettelyä

Aika menee niin hitaasti kun odottaa jotain. Arttu ei onneksi ole tällä hetkellä kipuileva, vain yhtenä yönä sanoi että rintaa pisteli ihosta mutta muuten on aikalailla oma itsensä. Mutta kun tälle huolelle kun ei voi mitään. Eikä sille että joutuu odottamaan tiedottomana kaikesta, tietämättömän ajan että sitten voi huolestua siitä mitä sitten tiedetään. Me olemme joutuneet kokemaan jo paljon sairastamista perheessä ja siihen on osittain tottunut. Mutta tähän odottamiseen ei totu kyllä sitten millään. Itse olen vielä sen luonteinen ihminen että minun on PAKKO tietää JOTAIN jonka kautta pystyn käsittelemään asiaa jotenkin. Nyt Artun tila on niin erikoinen että kun ei ole yksinkertaisesti MITÄÄN konkreettista sanottavaa muuta kun neljä kalkkeutunutta muutosta, on tietoa aivan liian vähän että sillä tekisi yhtään mitään. Pääasiahan tietysti on että Arttu voi nyt hyvin, mutta tuo asia muistuttaa itsestään kun Arttu on sisällä kokoajan ilman paitaa ja se turvonnut möllikkä ilkkuu siinä rinnassa että: "ettepäs tiedä mitä täältä on tulossa". Ensi viikko tulee olemaan kaaosta. Minulla on itselläni leikkaus torstaina, Arttu lähtee todennäköisesti ensi viikolla Kuopion yliopistolliseen tutkittavaksi ja täällä pitää taas revetä sataan eri suuntaan kaikkien lasten kanssa. Saa nähdä miten tästä taas selvitään.

*Turvotus pattien päällä on kohtuullisen näkyvä

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Elämä heittää yllätyksillä

Viime päivät ovat olleet blogissa hiljaista koska elämä on ollut niin kiireistä.
Ilta-aikaan en ole jaksanut enää blogia päivitellä ja viikonlopun jälkeen tulleiden uutisten jälkeen en ole oikein edes osannutkaan.
Myrsky pääsi unikouluun sairaalalle lauantaina, ja pääsi sieltä tänään pois. Nukumme nyt ensimmäistä yötä kotona ja saa nähdä miten paljon herra ränkkää taas kotona.
Ensimmäiset kaksi herätystä tähän asti on mennyt tutilla ja tassutuksella ohi.
Sain myös Myrskyn nukahtamaan ensimmäistä kertaa IKINÄ itse omaan sänkyynsä.
Toivottavasti unikoulussa saatu edistys pysyy nyt kotonakin.

Yritin jonkun verran nukkua univelkaakin pois, mutta sen sijaan Arttu kipuili niin valtavasti että kävimme useamman kerran päivystyksessä pojan kanssa josta meidät käännytettiin kokoajan kotiin. Kolmannella kerralla tilanne muuttuikin sitten ja meidät otettiin tosissaan.
Artulla on aaltoilevia vatsakipuja silloin tällöin, nyt taas todella kovana.
Poika makaa kipukohtausten aikana huulet valkeana selällään jalat koukussa ja liikkumatta vastaten vain kuiskaamalla yhdellä sanalla kysymyksiin.
Kipujen helpotettua lapsi on liki normaali itsensä mutta kieltäytyy taas syömästä mitään kiinteää. Jokunen aika takaperin tutkittiin sen lisäksi tiheentynyttä virtsaamistarvetta ja hikoilua. Näiden oireiden seurauksena veriarvoissa kalium tippui normaalin alaraja-arvoksi ja sen allekin. Sen lisäksi Artun otsaa särkee.
Nyt kaikkeen liittyi taas uusi oire.
Huomasimme Artun rinnassa kämmenen kokoisen turvotuksen, näytti sille kuin pojalle olisi kasvanut toisen nännin yläpuolelle rinta. Niin iso turvotus siinä oli joka lillui ihon alla sitä painellessa.
Poika kävi ultrauksessa sekä röntgenkuvissa ja turvotuksen alta paljastui neljä kasvainmaista muutosta, kalkkeutuneita pieniä tasaisen pyöreitä, aivan kuin olisi hauleilla rintaan ammuttu. Pallurat ovat kiinni kylkivälilihaksissa ja vaikuttavat hyvälaatuisille sen perusteella etteivät ole siitä kiinnittyneet muihin vieruskudoksiin tai luihin ja eivät sisällä paljoa aktiivista verisuonitusta joten eivät kasva nopeasti. Kuvat kävivät usealla radiologilla ja lastenlääkärillä ja kukaan Mikkelissä ei tiedä mitä nuo muutokset ovat tai mihin ne voisivat viitatakaan. Ovat kuuleman mukaan sen verran erikoisen näköisiä etteivät osaa sanoa mitään niistä. Meillä on nyt sitten kiireellinen lähete Kuopioon yliopistolliseen sairaalaan katsomaan mitä Artun rinnassa on.
Näin se elämä jaksaa yllättää.

*Arttu odottelemassa ultrausta

torstai 12. huhtikuuta 2012

Oma koti kullan kallis

Tänään heräsin. Nahkeasti mutta kuitenkin, lorvaillen ensin olohuoneeseen patjalle ja siitä pienen potkimisen jälkeen aamutoimille.
Yö oli taas tyypillinen, Myrskyn heräämisissä en laskuissa pysynyt enää puolenyön sarjatulen jälkeen. Eilinen neuvottelu ahdisti ja mietitytti vieläkin ja senkin vuoksi olotila oli varsin epäsosiaalinen. Mietin että jos minun ei olisi pakko pyytää apua siltä taholta, pyytäisin sitä muualta. Mutta meilläkään kun ei ole sitä kattavaa tukiverkostoa ympärillämme johon nojautua niin on pakko pyytää sitä viralliselta taholta.
Onneksi tänään ei tarvinnut lähteä mihinkään vaan pystyi olemaan kotona möllöttämässä ja tehdä mitä mieleen juolahtaa. Join vasta aamukahvia ja naputtelin läppäriä kun Myrsky menikin jo aikaiseen päiväunilleen, näemmä yöuni ei ollut ihan riittävä pikkumiehellekään.

Laitoin facebookissa tiimityöllä paikallisen kirppispalstamme uuteen uskoon tekemällä kokokansioita ja siivoamalla vanhoja ilmoituksia pois. Tein sitä oikeastaan puolisen päivää aina kun pieni hetki aikaa jouti. Voin sanoa että tuli tuijoteltua sen verran tietokoneen näyttöä että näin iltasella alkaa jo silmiä kirveltämään. Mutta tulipahan tehtyä ja nyt on niin järjestelmällinen palsta että ihan silmiä hivelee!

Treenasin lihaskuntoliikkeitä pitkästä aikaa ja ihan sain hien pintaan. Sitä minun oikeasti pitäisi tehdä enemmän. Minulla on nivelissä vika jonka vuoksi ne eivät kestä ylipainoani yhtään enkä pysty liikkumaan kunnolla ellen pudota taas painoa jonka raskauden aikana onnistuin kerryttämään. Ja nivelieni ympärillä tulisi olla muutoinkin hyvä lihaskunto koska ne antavat periksi.
Ja nyt olisi hyvä aika saada hieman alkua elämäntaparemonttiin kun loppukuusta menen leikkaukseen jossa on oleellista että olisin saanut edes vähän lihaksia vatsanseutuun ja pienikin painonpudotus olisi plussaa paranemisen kannalta.
Eli terveyden vuoksi minun pitäisi jumppailla vähän ahkerammin, se on vaan jäänyt oikeastaan Myrskyn hoitamiselta sivuun vaikka aiemmin niin teinkin ennen raskautta. Ja omaa motivaatiota ei ole liiemmin ollut niin kummoisesti koska en mitenkään inhoa itseäni vaikka olenkin lähemmäs 30kiloa ylipainoinen tällä hetkellä.

Laitoin ruokaa, siivoilin hieman mutten imuroinut, pesin pyykkiä ja tein kaikkea sellaista tavallista arkihommaa. Illalla laitoin lettuja, hilloa ja kermavaahtoa. Arjen iloja nämäkin vaikka tätäkin siivitti taas Ennikan toistuva vatsakipu ja pelkoitku. Ja kun itku alkaa tulla, tulee itku Petjastakin. "Kun kaikki olisi vain hyvin jos Petja olisi täällä." sanoi Ennika.
Tyttö on kai vietävä lääkärille (taas) kun tätä kipuilua on ollut nyt pääsiäisestä asti. En usko mitään vakavaa asian olevan mutta parempi käydä näytillä. Tyttö vaan pelkää lääkäreitä ja kipeänä olemista koska hän on näistä lapsista ainoa joka on harvoin muutoin fyysiseti sairaana. Pojat ovatkin sitten olleet lastenosaston vakiovieraita kaikki kolme.

Tein kaikkea ja en mitään päivän aikana ja minulla on täydellisen hyvä olo tästä päivästä. Oma koti on kyllä ehdoton turvasatama minulle kun kaikki muu kaatuu ympäriltä.
Suljen tuon oven perässäni enkä vastaa maailmalle hetkeen.

*Lohikäärme vartioi eteiskäytävässä

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Sosiaalitoimiston ahdistus

Tänään oli vihdoin se aiemmin kirjoittamani palaveri avuntarpeestamme sosiaalitoimistossa. En siis puhu rahallisesta avusta, vaan käytännön avusta, henkisestä tuesta ja sellaisista pienistä asioista joilla auttaa arkea.
Lopulta päädyin itkemään kesken neuvottelun.
Yritin kertoa kyllä eri tavoin, mikä meillä tökkii, missä on vaikeuksia ja missä kokisimme tarvitsevamme jotain tukea. Meiltä tivattiin tiukkaan "Mitä/minkälaista apua tarkalleenottaen tarvitsette?"
Ja itkin koska minua ahdisti kun en tiennyt vastausta. Ja koin että minua ahdisteltiin hyvin aggressiivisesti kysymällä samaa kysymystä napakkaan sävyyn uudelleen ja uudelleen.
Tilanne kyllä selvitettiin siinä jälkikäteen, mutta silti jäin miettimään: miksi minun tarvitsee tietää tasan mitä pyytää, enhän minä voi tietää mitä heillä on tarjota avuksi? En halua pyytää mahdottomia tai typeriä, siksi lamaannuin tilanteesta kun en tiennyt mitä minun olisi vastattava. Kun kuitenkin yritin kuvailla tilannettamme varsin monisanaisesti.
Heidän mukaansa minun kuvailuni ongelma on se että olen LIIAN verbaalinen jonka vuoksi he eivät näe asioissa niin suurta ongelmaa koska tuotan paljon sanomaa ja tietoa ulospäin.
Anteeksi nyt vaan, ongelma oli siis se että kerroin asiani liian hyvin niin sitä ei ymmärretty?
Pääsimme nyt sentään jonkinlaiseen yhteisnäkemykseen mitä nyt tehdään joidenkin asioiden kohdalla. Mutta oli se sellaisen väännön takana kyllä että lähellä oli etten kävellyt pois tilanteesta kokonaan ja huutanut perään että pitäkää tunkkinne.
Jonka varmasti moni tekeekin kun turhautuu avunsaannin hankaluuteen.
Muutkin kuin tällaiset sosiaalisongelmaiset surunmurtamat rauniot joilla on takana traumoja toisensa jälkeen ja syvä auktoriteettikammo- ja vastaisuus.
Että kuka saa ja kenelle annetaan?

tiistai 10. huhtikuuta 2012

Syrjääntymisen sukupolviketjukolari

Olen viime päivinä lukenut muutamia lehtijuttuja syrjäytymisestä ja syrjäytyneistä nuorista ja asiat ovat mietityttäneet minua kovin.
Itse näen syrjäytymisen yhteiskunnasta sukupolvien kehityksellisenä seurauksena jotka ovat muuttaneet kasvatusmetodeja. Muina syynä siihen lienee myös mukana muuttuneen yhteiskunnan julkisivun kiiltokuvamaisuus ja viihdemedian lisääntymisen mukana tuomat korkeat tavoitteet onnellisuuteen ja tyytyväisyyteen.

Ajattelin asiaa oman sukupuuni kautta näin: minun mummoni ikäpolvi syntyi niin, että heidät kasvattivat naiset ja miehet ketkä olivat sodassa. Sotien jälkeen on puhuttu näistä lapsista "hiljaisena sukupolvena". Tuona aikana kaikki puhaltivat yhteen hiileen, yhteisöllisyys kukoisti mutta lapset kasvoivat kaikessa hiljaisuudessa, ankarassa kurissa ja nuhteessa vailla vanhempia, tai vanhempien työn keskellä jotka rakensivat uudelleen tätä maata.
Heistä kasvoi sukupolvi joka pärjäsi omillaan vaikka mikä tulisi. He kasvattivat myös omat lapsensa niin vaikka toisaalta halusivat helliä heitä enemmän kuin he itse olivat ehkä osaksi saaneet.

Tästä seurasi "narsistien" sukupolvi, isäni sukupolvi. Heidän ikäluokassaan on valtava määrä narsistispiirteisiä tämän hetken viisi-kuusikymppisiä, joidenka lapsuus on ollut toisaalta tiukkaa ja vaativaa mutta epäjohdonmukaisten hellyydenosoitusten vuoksi hajanaista ja sekavaa. Useille on kehittynyt hyvin itsekkäitä persoonallisuuden piirteitä sen seurauksena että he ovat hakeneet aina huomiota vanhemmiltaan jotka ovat osoittaneet sitä satunnaisesti. Sen lisäksi he ovat joutuneet pärjäämään aikuisikänsä tähän asti rajuimmissa yhteiskunnan muutoksissa.

Tämä sukupolvi kasvatti minun sukupolveni. Kasvatus luotti siihen että asiat ovat niinkuin ennenkin vaikka ne muuttuivat ympärillä kaiken aikaa. Koulu ei ollut enää vastuussa kasvatuksesta samoin kuin heidän aikanaan. Tai oikeastaan mikään muukaan ei enää ollut samoin. Itsekäs ihminen opetti lapsensa myös itsekkääksi pelkällä esimerkillään. Hän näytti että pitää pärjätä yksin ilman ketään, koska huomiota häneltä herui vain omiin asioihinsa, samaan aikaan hän syytti ongelmistaan kaikkia muita ja yhteiskuntaa siinä sivussa niinkuin kunnon narsisti tekee. Syntyi yksilöiden aikakausi, minun sukupolveni.

Minun ikäluokastani nousee todennäköisesti suurimmat luvut syrjäytyneissä ihmisissä. Kun individualismia ylikorostettiin, siinä sivussa katosi yhteisöllisyys ja tilalle tuli tyhjyyden tunne siitä ettei kelpaa joukkoon.
Lisääntynyt viihdemedia näytti elämästä kauniita puolia, täydellisiä perheitä, parisuhteita, mahtavia ammatteja ja kaikkinensa upeaa elämää. Sukupolveni on vaikea samaistua enää tavallisiin ihmisiin tavallisine arkineen ja sen seurauksena kokevat kuulumattomuutta laumaan. Jos ei ole tarpeeksi hyvä yhteiskunnalle jossa on, siitä seuraa ensin yhteiskuntakritiikkiä, sitten yhteiskuntavastaisuutta ja lopulta katkeroitumista sitä kohtaan.
Ja riittämättömyyskriisi näkyykin vakavimmin perhesurmissa sekä kouluampumisissa. Kun ihminen on vieraantunut perheestäänkin yhteiskunnan lisäksi.
Individualismin myötä kasvoivat siis paineet onnistua elämässä.
Media korostaa yksilön tarvetta pärjätä yhteiskunnassa mahdollisimman hyvin jonka vuoksi paineet sopeutua ovat kovat vaikka yksilö olisi miten "omillaan pärjäävän" oloinen. Eli henkilö ristiriitaistuu helposti. Toisaalta pitäisi olla oma yksilönsä mutta toisaalta kuulua yhteiskuntaan ja olla osa konetta.
Mutta opetus yhteiskunnan osana olemisesta on puutteellista ja harva nuori kokee että on saanut ohjeistusta asiaan riittävästi. Tämä näkyy päättämättömyytenä ja suuntavaistottomuutena opiskelua aloitettaessa ja jopa sen päätyttyä.

Nykypäivänä hektinen elämänmalli vie vanhempien fokuksen helposti omiin asioihin kodin jäädessä vain akkujen latauspaikaksi jossa ei haluta enää kontaktia mihinkään.
Vanhempien oma tyytymättömyys elämiinsä heijastuu nuoriin jotka alkavat vielä enemmän haluamaan jotain muuta kuin sitä tavallista.
Tuntuu sille että aika harva nuori elää nykyään enää osallistuvaa perhe-elämää joten tavallinen arki ja tavallinen elämä eivät näyttäydy nuorelle niin houkuttavana kuin mediassa pyörivä "parempi elämä".
Samaan aikaan nuoria kommennetaan tekemään niin ja näin muttei opeteta vastuuta silti mistään, tai halua tehdä asioita, saati näytetä mallia mistä perheessä on kysymys, yhteen pelaamisesta. Samoin kuin yhteiskunnassakin.
Ihmiset eivät puhu asioista keskenään ja kaikista vähiten tuntuu puhuvan vanhemmat ja lapset. Onko ihme jos nuoria syrjäytyy elämästä jos kukaan muu ei siitä kerro heille paitsi media?

Itsekin koin nuorena että olin aivan hukassa koska kukaan ei kertonut minulle mitään mistään eikä kukaan jutellut kanssani asioista mikä minua mietityttivät. Siis oikeasti keskustellut ilman luennointia. Ja ne harvat aikuiset jotka puhuivat kanssani tasavertaisesti ovat jääneet lähtemättömästi mieleen. Koen olevanikin sellainen "puoliksi syrjäytynyt", en tunne kuuluvani mihinkään, olen yhteiskuntakriittinen mutta haluaisin muuttaa sitä sellaiseksi että minunlaisenikin hieman erikoisempi palapelin palanen voisi olla osa sitä sujuvammin.

Minun sukupolveni kasvattaa juuri lapsiaan. Ja en oikein tiedä mitä siitä tulee seuraamaan mutta en pidä siitä mihin tämä kaikki on ollut jo pitkään menossa.
Olemme kieroonkasvanut yhteiskunta. Sukupolvien mittainen trauma kyllästettynä sykkivää neonvaloesimerkkiä tavoittelemattomissa olevista onnellisuuskriteereistä.
Kuulostaa synkälle vaikka kaiken takana haluan toivoa että yhteiskuntana huomaamme tämän hitaan kuolemamme ja alamme elää sitä peläten. Onnellisena siitä mitä meillä on ja haluna auttaa lähimmäistä tekemään samoin.

maanantai 9. huhtikuuta 2012

Pienet ja pyhät

Pyhät olivat ja menivät, samoin kävi unien. Isommat vandaalit olivat pari päivää mummilassa evakossa raivoavaa Myrskyä, joka teki kyllä kaikki mahdolliset temppunsa näyttääkseen tahtonsa nukkumisasioissa.
Herra herää edelleen nyt jo viikon kestäneen unikoulun jälkeen yhä lähemmäs kymmentä kertaa yössä eikä rauhoitu kuin ottamalla vesihörpyn pullostaan.
Eli mitä saimme aikaan seitsemässä päivässä? Ainakin vauva nukkuu nyt omassa sängyssään sen sijaan että jonkun pitäisi olla kokoajan vieressä vahtimassa untaan. Ja maito on poissa öistä vaikka vedestä haluaakin huikan. Ymmärrän kyllä että vauvalla on uniassosiaatio-ongelma ja hän yhdistää juomisen nukahtamiseen, mutten tämän viikon valvomisen jälkeen ole missään kunnossa enää jatkamaan tiukkaa linjaa asian kanssa. Univelkaa kun on koko Myrskyn olemassaoloajalta pataljoonan verran tämän viikon valvonnalla terästettynä.
Tänä aamuna peilistä tervehti melkoisen sairaan näköinen, etäisesti itseäni muistuttava takkutukka joka hädintuskin pysyi pystyssä ilman massiivista määrää kahvia. Voi pyhä pääsiäispupu sentään että voi ihmistä väsyttää!

Pyhinä kaiken pysähtyessä jäin miettimään pyhiä ylipäätään. Harvalla meistä tuntuu olevan taitoa pysähtyä sellaisten asioiden äärelle oikeasti vaikka kaikki sulkevat ovensa ja ympäristö osoittaa eräänlaista seisausta jonkin asian vuoksi.
Onko meillä enää pyhiä asioita? Halusin kovasti pohtia tätä enemmänkin näin uskomattoman näkökulmasta, en vaan saanut ajatuksistani millään kiinni tämän väsymyksen takaa. Yleensä teen päivittäisiä asioitani ja näpertelen pitkin päivää vähän kaikenlaista. Ja ajatustyöni kulkee mukana kuin juokseva virta päivän uomassa. Iltaisin huomaan tulleeni jonkun asian kanssa lammelle, jossa on pato, joka vaatii purkamistaan. Vaan ei tällä kertaa.
Aloin hieman jo turhautumaan kun mietin kuumeisesti onko meille mikään enää pyhää? Koska koin hankalaksi lähestyä kysymystä yleisellä tasolla kysyin itseltäni: mitkä asiat ovat minulle pyhiä, minkä vuoksi pysähtyä?
Virta vie minut vain arkisen elämän äärelle, elämä on aina pyhää. Jokainen asia jonka haluat on pyhä. Pyhyys ei ole kadonnut mistään, ihmiset eivät vain enää tunnista sitä. Koska kaikki tavallinen on pyhää.


*Sisarusten pyhä hetki




*Ei edes väsyneenä voi olla hymyilemättä tällaiselle

lauantai 7. huhtikuuta 2012

Kofeiinia injektiona kiitos

Unikoulupäivä viisi, tänään lähtee Myrskyn tuttipullo. Äiti alkaa olemaan siinä kunnossa että en vastaa enää mielentuotoksistani tänne joten pidän tämän illan taukoa tarinoinnista ja yritän saada Myrskyn laantumaan.
Yöheräämisiä on yhä 7-10 yössä ja kun pudotan tuon pullon yhtälöstä pois voin olla varma että siitä seuraa itkua, huutoa ja hammastenkiristelyä.
Olen käyttänyt päivän vauvan väsyttämiseen ja upottanut herran poskiakin myöten täyteen ruokaa. Ei pitäisi olla nälkä. Ei pitäisi tarvita maitoa.
Näemme huomenissa kummalla petti pokka.


perjantai 6. huhtikuuta 2012

Yllätyksettömät munat

Meidän perhe ei vietä perinteistä pääsiäistä. Pidän itse sitä niin vahvasti uskonnollisena juhlana että emme oikeastaan noudata sen suuremmin mitään varsinaisia perinteitä sen vietossa. Syömme kyllä suklaamunia, kylvämme ruohoa ja koristelemme pupuin ja tipuin. Mutta minä näen että pääsiäistä voi viettää kevään ja uuden alun juhlana aivan yhtä hyvin, onhan sen uskonnollinenkin sanoma ylösnousemus ja ihmiskunnan uusi alku. Perinteisestihän juhlanviettoon kuuluu sitten mämmiä, pashaa ja uusia eläimenalkuja karitsan ja munien muodossa. Alku-teema toistuu ruokapöydässäkin näemmä melko yllätyksettömästi.

Mutta mikä yllätys onkaan joka vuonna kun ihminen lähtee pääsiäistä ennen liikkeelle että autoillessa on ruuhkaa. Kyllä, aina kannattaa yllättyä pitkien pyhien tienoilla tapahtuvasta lisääntyneesta autoliikenteestä ja olla varautumatta siihen ja menettää hermonsa kun ei olekaan ainoana huristelijana.
Kauppareissulla käydessämme kuuntelin ihmisiä jotka hyörivät kiireisenä hyllyjen välissä jotta ehtisivät mahdollisimman nopeasti kotiin viettämään sitä vapaa-aikaa.
Yllättävää tosin, moni tuntui olevan autuaan ihmeissään siitä että "täälläpäs on ihmisiä!" Ja sen lisäksi usea näkyi olevan ärsyyntynyt siihen faktaan että "perkele kun on niin saatanasti tätä sakkia". Itse mietin siinä että aika harvoin sitä kukaan yksin kaupassa pääsee käymään, että aina siellä aika pakosti on muitakin. Mutta onhan se nyt väärin jos suomalainen joutuu jonottamaan. Siinä menee hermo!
Ja seuraavan pääsiäisyllätysryhmän muodostivat kauppalista nenän edessä kulkevat hermorauniot, jotka kiirehtivät tavaraa kärryihin ja manailivat että muistavatko sen, tämän ja tuon. "Jäiköhän joku nyt tästä listasta, jos nyt sejase puuttuu niin sit menee kyl kaikki pilalle".
Kyllä, jos unohdit ostaa ylimääräisen kennon kanan kuukautisia tai et saanut oikean merkkisiä karjalanpiirakoita tai et muistanut vauvalampaalle kastiketta, on KOKO pääsiäinen PILALLA. Hermohan siinä menee jos jotain puuttuu mitä piti olla juhlaan.
Ja jos joku tuli yllätyksenä niin se että ei mitenkään voinut ennakoida että jonkun pääsiäisruuan menekki on kova ja sitä ei välttämättä ole.
Näitä pääsiäisyllätyksiä saa seurata joka vuosi yhtä varmasti kuin syksyisin "talvi yllätti autoilijat"-otsikoita sekä kevään "nyt iskee takatalvi"-ilmoituksia.

Viis siitä että kukaan oikeasti viettäisi pääsiäistä sen vuoksi miksi se on. Kunhan nämä perinteet ovat kunnossa koska niin pitää tehdä. Ja niiden eteen juostaan peräsuoli pitkällä ja hermostutaan joka käänteessä kun etsitään täydellistä pääsiäistä. Pääsiäisen jälkeen krapula on kova ja yllätysmunista saadut lelut heitetään roskiin kun ne ovat osuneet kantapohjan alle edellispäivien aikana jokaisella vessareissulla. Alkaa keväinen arki ja sen mukana stressattu kesäloman odotus. On hyvä aloittaa vittuuntuminen ajoissa ja reippaana, hyvin hermostutun pääsiäisloman jälkeen!

Ihanaa pääsiäistä!

*Tiput ja possut seuraavat kun pääsiäispupu kakkii yllätyksenä suklaarakeita

torstai 5. huhtikuuta 2012

Tyhjiä paikkoja, tyhjiä oloja

Olo on ollut ikävöivä. En tiedä tekeekö tämä pääsiäisen aika sen että vetäydyn helpommin kaihomieliseksi ja kyynel ilmestyy silmännurkkaan yhä useammin.
Viime pääsiäisenä kuitenkin vietimme kaikki yhteistä aikaa availlen suklaamunia ja nauttien lomapäivistä. Nyt yksi on poissa ja ajatukset laukkaavat kokoajan niissä asioissa joista Petja piti. Lapset saivat uutta Angry Birds-limpparia kaupasta enkä voinut ajatella muuta kuin että Petja olisi pitänyt siitä.
Telkkarista tuli dokumentti aivojen toiminnasta ja mietin että Petjan pitäisi nähdä tämä. Radiosta soi Offspringiä ja lähes käännyn yhä huikkaamaan autossa takapenkille että hei kuuntele, tää biisi!
Emme muistaneet ristikkoon Po alkuaineen nimeä ja totesimme että voi kun Petja olisi tässä niin voisi kysyä, hän tietäisi.
Vielä jonkun aikaa sitten katoin lautasen ja jopa ruokaa toisinaan Petjalle, ja teen vieläkin välillä niin että valmistan ruokaa myös hänelle. Aivoni eivät osaa näemmä täyttää sitä paikkaa millään muulla. Sama juttu siinä että odotan joka iltapäivä häntä koulusta kotiin. Enkä pysty katsomaan telkkarista Pelastajia, koska Petja katsoi sitä aina ja hyräili sen tunnussäveltä.
Joka paikassa näkee asioita jotka muistuttavat tyhjästä olosta jonka kuolema jätti. Tyhjät asiat ja tyhjät tavarat ilman häntä.

Petja oli erikoislaatuinen poika. Hän luki lääketiedettä, astronomiaa, kemiaa, fysiikkaa ja biologiaa. Lempiaiheetaan oli aivojen toiminta, solujen biologia, Einsteinin suhteellisuusteoriat ja alkuaineet. Hän taisi olla ensimmäisellä vai toisella luokalla kun opetteli ulkoa alkuaineet atomipainoineen ja alkoi opetella laskemaan yhdisteitä. Koulussa hän esitelmöi milloin mistäkin huvin vuoksi ja häntä kutsuttiinkin professoriksi. Hänen toiveammattinsa oli neurokirurgi.
KYS:issä ollessa neurokirurgit toivottivat hänet tervetulleeksi tulevaisuudessa harjoittelijaksi kun pääsee siihen asti. Eräällä reissulla KYS:in hoitajat keräsivät Petjalle paljon erilaista sairaalatarviketta jolla leikkiä oikeaa lääkäriä, aina leikkaussalista asti. Sekä kardiologi antoi hänelle oman stetoskooppinsa mummin lyhentämän lääkärintakin seuraksi tuomaan aitoutta. Petja lauloi tuolla kertaa lempihoitajalleen Eevalle "Ievan polkan" kiitokseksi.
Toki kaiken takana hän oli myös lapsi. Iloinen ja huumorintajuinen, auttavainen lapsi. Poika joka rakasti kissoja, tykkäsi ajaa polkupyörällä ja valokuvata kasveja.

Kotonamme on satoja, ellei tuhansia muistilappuja joita Petja kirjoitti. Täynnä esimerkiksi kaavoja, piirrustuksia ja kirjoituksia havainnoistaan.
Sekä reilu tuhat Petjan ottamaa valokuvaa.
Kaikista tyhjimmän olon jättää oven takana oleva lääkärin nuttu ja stetoskooppi. Sitä en ole laittanut laatikkoon enkä voikaan. Professori on vaihtanut työpaikkaa.


keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

Unettomat yöt, Myrskyisät päivät ja draamakoulun harjoitukset

Tuntuu että viime päivät ovat menneet aikalailla usvassa univelan vuoksi. Syynä siihen on että Myrskyä "unikoulutetaan" kotona.
Olemme alkaneet siitä että Myrsky on siirretty omaan sänkyynsä. Ensimmäisen yön 20 herätystä vaihtuivat toisena yönä kymmeneen ja sain jopa neljästä seitsemään aamuyöstä yhtenäistä unta.
Myrsky siis normaalistikin herää noin tunnin, puolentoista välein. Ja on herännyt oikeastaan aina niin, pikkuvauvana vielä useammin. Hän juo vielä maitoa yöllä mutta kunhan sänkyyntottuminen on pidemmällä, voimme siirtyä hellävaraisesti tassutteluun ja pullo jäisi vain päiväsaikaan. Myrsky juo vielä erityiskorviketta maitoallergian vuoksi joka on pikkuisen tuhdimpaa tavaraa normaalimaitoon verrattuna ja herralla onkin tuota kokoa jo reippaammanlaiseen. Vaikka isohan Myrsky on muutenkin, pitkä sekä kookas jo syntyessäänkin. Kaikista neljästä suurin. Ja samalla yksi vaativimmista vauvoista vaikkei yksikään näistä ole ollut mukavasti perushelppo vauva.

Suuri Myrsky alkaa olla aikamoinen menijä päivisin, että jos unet jäävät vähälle ei ainakaan päiväaikaan herra helpota menemällä jokaiseen koloon mihin ehtii, aukomalla laatikot ja kaapit, tyhjentämällä hyllyt ja kiipeilemällä tuoleihin ja sänkyyn.
Ja nyt on opittu uusi taito, protestikiljuminen. Jos joku ei mene niinkuin Myrsky tahtoo, korvia viiltävän kimeä huuto lähtee kuulumaan välittömästi. Ei itku, vaan ihan silkka huuto. Aivan kuin laukaisisi jonkun varashälyttimen autosta. Tälläkin taimella tuntuu tämä kapina alkavan kovin varhaisessa vaiheessa.
Näiden lasteni osoittaman omaehtoisuuden kohdalla olen miettinyt monesti että voiko anarkia periytyä?

Itse olen käynyt viimekuukausina kapinaa ihmisten epämiellyttävää kohtelua kohtaan. Jossain määrin konflikteja on ollut tavallista enemmän ja niitä jonkun verran olen pyrkinyt selvittämäänkin silloin kun olen nähnyt että tilanteessa on jotain järkeä selvittääkin sitä.
Suru on jakanut ihmissuhteitani ja olen tullut siihen tulokseen että en halua roikkua sellaisien ihmisten lähipiirissä, tai olla puoliväkisin tekemisissä, joita eivät asiani kiinnosta. Tai ketkä eivät osaa suhtautua minuun järkevästi tällä hetkellä. Tämä karsii aikalailla sellaisia ihmisiä pois, keiden kanssa olen ollut ehkä hyvissäkin väleissä mutta ovat joko loukanneet tai ovat muutoin tökeröitä, ymmärtämättömiä tai ketkä ovat itse pysytelleet surevasta kaukana niinkuin spitaalisesta. Minun ei tarvitse sietää mitään ihmissuhdedraama tällä hetkellä.
En jaksa sitä, en halua sitä muutenkaan enkä hitossa pysty vääntämään itseäni solmuun muiden vuoksi juuri nyt vaikka miten yrittäisin asioita selvitelläkin.
Joskus kaikkea ei voi selvittää.
Monesta ihmissuhdeongelmasta pääsee kiipeämällä yli, mutta minä päätin että se minun aitani on sen verran korkea nyt että jos sille puolelle aitaa päätyy niin siellä sitten on.
Enkä kyllä ymmärrä muutenkaan miksi ylipäätään pitäisi aina loputtomiin yrittää pelastaa kaikkea ihmissuhteissaan? Rajan on mentävä jossain.
Nyt ympärilläni ei ole sellaisia ihmisiä ketkä pahoittavat mieltäni uudelleen ja uudelleen. Miksi sitä pitäisikään sietää?

"There comes a time in life when you have to let go of all the pointless drama and the people who create it, and surround yourself with people who make you laugh so hard you forget the bad, and focus solely on the good. After all, life is too short to be anything but happy."


*Myrsky sai kummitukseltaan oman nimikkopaidan ihan varta vasten ja sitä tässä esitellään


*Tässä menee Myrsky...


*Tyytyväinen sängynvalloittaja



*Sitten vähän köllitään



*Lopuksi vielä söpöilyilme

tiistai 3. huhtikuuta 2012

Takaisin joukkoon

Tänään olen ollut jopa sosiaalinen. Tutustuin uuteen ihmiseen joka asuu tässä lähettyvillä. En olekaan tainnut tutustua ihan vähään aikaan keneenkään, se oli yllättävän mukavaa kun löytyy sellainen sopivan normeista poikkeava ihminen kenen kanssa on yhteistä.
Olin pitkään Petjan kuoleman jälkeen paniikinkaltaisessa tilassa jos jouduin ihmisten ilmoille. En käynyt mielelläni edes kaupassa koska koin muut ihmiset ahdistavana. Ajattelin päässäni: näkevätkö ihmiset suruni kasvoistani? Jos he eivät tiedäkään...kaikkien pitäisi tietää mitä minulle on käynyt koska se on niin hirveää. Lakkaisivatpahan hymyilemästä ja olemasta normaalisti niinkuin mitään ei olisi tapahtunut.
Tuntui väärälle että maailmanmeno jatkui niinkuin ennenkin, telkkari näytti ohjelmaa, aurinko nousi ja laski, ihmiset surisivat muurahaiskeoissaan. Miksi kaikki jatkui kun meidän elämämme oli pysähtynyt?
Alkukuukaudet tunsin olevani epäonnistunut vanhempana koska en pystynyt suojelemaan poikaamme kuolemalta. Ja koska olin niin surullinen ja lamaantunut, koin olevani huono vanhempi muillekin lapsille. Kaikista eniten vauvalle jonka tunnekehityksen pelkäsin surulla pilaavani. Halusin kuolla kaikenaikaa koska en halunnut jaksaa enkä jatkaa.

Nyt olen alkanut löytää elämänhaluani. Olen jopa piristynyt ja hakeudun ihmisten seuraan. Silti toisinaan suuremmissa joukoissa iskee sama paniikki. Ja joku asia muistuttaa Petjasta, se puolen sekunninkin mittainen muisto saa padot helposti auki vaikka pyrin että pitäisin itseni kasassa julkisilla paikoilla.
Suru on vahvasti läsnä ja ei ole päivää mennyt että olisin kuivin silmin päässyt sen läpi. Mutta olen kaikessa surussani onnellinen perheestäni. He ovat ainoa asia mikä pitää pinnalla. He ovat ainoa asia millä on väliä.

Viimeaikoina olen ollut kummallisen levoton ja seurankipeä joten olenkin miettinyt että kun kuun lopulla käyn leikkauksessa ja paranen siitä, saatan jopa lähteä johonkin reissuun. Tai jos lompakko antaa myöden niin jo ennen sitä. Saa kyllä aika monta pikkuvaatetta mennä kaupaksi kirppiksellä että tienaa rahat bussilippuun jonnekin. Jäin juuri äitiyslomalta kotiin hoitamaan Myrskyä ja onnistuin myöhästyttämään kotihoidontuen hakemuksen ja olen sitten ilman rahaa maaliskuun ja huhtikuun viimeiseen päivään saakka. Jotta saa ruokaan rahaa on myytävä sopimattomia vaatteita ja kaikkea tavaraa nettikirppiksellä. Työlästä ja ikäväähän se on, mutta ei voi mitään.
Nykyään sitä ajattelee että on sitä hurjemmistakin karikoista selvitty. Elämä ei voisi enää heittää millään mistä ei yli mentäisi. Universe, just bring it on. You've got nothing on me!


*Ehkä nämä "uudet" taikakengät vievät minut jonnekin jos kopautan kantojani?

maanantai 2. huhtikuuta 2012

Ymmärtämisestä, rikkauksista ja rakkaista

Kävin tuossa hieman keskustelua elintasosta ja tienaamisesta ja totesin olevani kuviosta autuaasti pihalla. Pidän kipakastakin keskustelusta ja pyrin siihen että saan toisen osapuolen ymmärtämään lähtökohtani omaan ajatteluuni ja pyrin itse ymmärtämään toista osapuolta myöskin. Joissain asioissa tämä on valitettavan hankalaa saada oma näkökulmansa esiin tai itse asettua toisen asemaan niin että ymmärtää tarkoitusperän.
Ymmärtäminen on mielestäni avainseikka missä tahansa keskustelussa. Ilman ymmärtämistä olisi hankala tehdä vaikkapa päätöksiä mistään jollei pysty käsittämään vastapuolta lainkaan. On vaikea tehdä eri osapuolia miellyttävää kompromissia jollei tajua tarkoitusperiä niiden takaa.
Asioiden ymmärtäminen yleensä sekoitetaan siihen että vaihtaa mielipidettään tai on pakko ymmärtää samalla itse ajatustakin.
Minusta kyse on vain ihmisen tajuamisesta, vaikkei itse asia muutu omalle kohdalle millään muotoa. Jokainen meistä hyötyisi siitä että ymmärtäisi erilaisia ihmisiä enemmän.

Mutta siis se mikä minun on toisinaan hieman vaikea käsittää näissä elintasoasioissa on se miksi kaikkea pitää haluta niin hemmetisti? Ymmärrän normaalin ponnistelun elämisen eteen, perheen eteen ja sen eteen että on onnellinen. Mutta joissain tapauksissa tulee väkisinkin mieleen että eikö sitä nyt tulisi vähemmälläkin toimeen, jättäisikö se onni lentämättä ikkunasta sisään jos kulutus vähenisi, voisiko olla tyytyväinen ilman uutta telkkaria, puhelinta tai tämän kevään keittiösarjaa?
Sellaista ylenmääräisen tienaamisen kierrettä en ymmärrä. Pakko saada lisää rahaa töistä että voi saada lisää ostettua materiaa, parempia, kalliimpia ja uudempia asioita. Hiki hatussa tehdä tunteja että voi olla onnellinen jostain tavarasta.
Toiset meistä tietty ovat hakeutuneet paremmin palkatuille aloille että sitä rahaa maksetaan eritavalla verrattuna keskimääräiseen palkkatyöläiseen eikä siinä mitään pahaa olekaan, alat ovat erilaisia, mutta jokainen heistä ei silti kuluta niin valtavasti. Ihmiset käyttävät rahojaan muunlaiseen onnellisuuteen esimerkiksi hellittelemällä ystäviä, perhettä tai muuta sukua ilman materiaantuhlaamista.
Pisti silmään tämä juttu lehdessä, jos jättää huomiotta otsikon jossa ilmoitetaan Amy Winehousen tuhlanneen rahojaan huumeisiin, niin minusta juttu on aika pöyristyttävä.
Siinä omaiset ihmettelevät miten Amy saattoi tuhlata melko suurta omaisuuttaan ystäviinsä ja hauskanpitoon tai ihan tavallisiin kadunmiehiin.
Että olipahan nyt törkeää sillä tavalla käyttää rahansa miten halusi ja etenkin tarjota siitä muille, kun ei nyt kuoleman jälkeen jäänyt megaomaisuutta perikunnalle.
Eihän nyt sellainen sovi että omant tienatut rahat käytetään ihan muihin suihin!
Ketään ei Amyn elinaikana myöskään tuntunut tämä huumeongelma tässä kiinnostaneen siinä määrin että kukaan olisi tarjonnut apua. Mutta kylläpä se nyt otsikoissa ketuttaa kun jäi perintöä saamatta sen vuoksi.

Itse olen henkeen ja vereen kierrätyshenkinen ihminen ja kulutan asiat loppuun ennen kuin raaskin luopua mistään. Raha ei ole koskaan merkinnyt minulle mitään, pärjään hyvin vähällä jos on pakko ja mukaudun tilanteen mukaan. Toisinaan tietysti ärsyttää kituuttaminen (ketäpä ei se ärsyttäisi) mutta en tee rahasta itselleni ongelmaa.
En osaa ajatella että minun pitäisi haluta sitä ja tätä ja tuota. Ja muka pitäisi tehdä sen eteen valtavasti töitä että saisin jonkun laajakuvatelkkarin millä ei voisi olla vähempää merkitystä minulle. Minulle tavarat ovat vain tavaroita. Ja raha on jotain mitä on pakko olla sen verran että pärjää pakollisten menojen kanssa ja toisinaan voi viettää muutaman hauskan illan. Jos joutuisin luopumaan tavaroista tai joku ryöstäisi rahani, miettisin tietysti miten pärjäisin, mutta tuskin kauaa. Tärkeimpiä asioita ei voi ryövätä. Minun rikkauteni ovat rakkaat ihmiset.
Ilman rakkautta on vaikea elää, mutta minulla riittää sitä tuhlattavaksi asti ja joka päivä se tuntuu silti vain kasvavan. Eikä tätä voisi korvata tai tuoda mikään raha tai tavara.


*Petjan itseottama kuva rakkaasta kissasta

sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Häppää, humppaa ja hömppää

Olen ollut aiemminkin sitä mieltä että alkoholinkäyttö tekee tyhmäksi ja olenkin sitä harrastanut riittämiin joskus aiemmin.
Päätin kuitenkin jossain vaiheessa rajoittaa alkoholinkäyttöä suoraan sanottuna siksi että olen aivan TÄYSIN idiootti kännissä. Ja tympäännyin siihen lähiympäristössäni että joka ihmeen asiaan pitää saada ympättyä se alkoholi, niinkuin mitään ei voisi tehdä ilman.
Nykyään tämän surun kanssa alkoholinkäyttö pieneenkin humalaan on melko riskialtista ja vie minut tepastelemaan laukaisualustalle jossa käytännössä mitä tahansa saattaa tapahtua, joko surun, vihan, katkeruuden tai minkä tahansa purkautuminen.
Toisinaan toivon että voisi rauhassa rentoutua tutussa ympäristössä muutaman ystävän kanssa, mutta ei ole sellaista luksusta ollut liiemmin tarjolla. Julkisille paikoille minusta ei ole, eli ravintoloihin. Ne muutamat illat jotka olen käynyt esimerkiksi keikalla jossain tai yrittämässä viettää hauskaa iltaa ovat päätyneet jokalailla katastrofiin. Keikoilla haluaisin käydä kyllä mutten vaan pysty siihen ja se turhauttaa aika paljon kun lempibändin keikka menee ohi koska ei saa itseään liikkeelle.
Silloin tällöin, ehkä kerran kuussa tai kahdessa, otan kotona sen yhden tai kaksi iltaolutta tai lasin viiniä, se on ihan sopiva käytäntö minulle viime kuukausien aikana. Mutta tosiaan, tuntuu että eilen ottamani kahden oluen jälkeen, en osannut ajatella mitään koko päivänä. Jo tuo määrä alkoholia tämän väsymyksen siivelle riitti "tyhmentämiseen" että ajatus lakkaa kulkemasta ja oikeastaan koko päivä on mennyt muutoinkin vähän ohitse.

Menin liian myöhään nukkumaan, Myräkkä pyöri koko yön vieressä levottomana ja heräsi puoli seitsemän. Univelkaa alkaa taas olemaan niin että sitä voisi jakaa koko kylälle. Myrsky olisi pakko saada nukkumaan paremmin mutten jaksa "unikouluttaa", olen siihen liian väsynyt ja liian herkässä tunnetilassa. En pysty kuuntelemaan sitä itkua mitä siitä seuraa.
Ilman sitä unikoulua meidän yömme ovat yhden pienen miehen show vailla kunnon lepoa. Aamu oli sen vuoksi taas melkoisen nihkeä ja menin jo ensimmäisille päiväunille mukaan nukkumaan ja vajosin uneen välittömästi korvan koskiessa tyynyä. Ilopilleri tosin ilahdutti aamulla osaamalla pyytää "humppaa" ja tanssi riemusta hyppien.

En ole oikeastaan saanut mitään järkevää aikaiseksi tänään lukuunottamatta jouluvalojen poistoa ikkunasta joka lienee näin pääsiäisen aikaan ihan aiheellista jo.
Isommat lapset olivat yön mummilassa ja tulivat vasta illasta kotiin ja ilahtuivat Angry birdien uudesta pesästä jonka olin virkannut valmiiksi. Istuskelimme lasten kanssa kuvaten tipuja, nauraen musiikkivideioiden animaatioille ja syöden suklaamunia. Emme käyneet virpomisreissulla, pelkkä mummin virpominen riitti tälle pääsiäiselle.

Ehkä toisinaan on ihan hyvä olla ajattelematta mitään. Vaikka en ole siitä pitänyt aiemmin, niin ehkä on syytä opetella tätä enemmän. Mitään arkea kummempaa kerrottavaa tästä ei kyllä synny mutta ihan mukavaa hömppää tämä välillä on.

*Älä tipu reunalta!


*Täältä tullaan, pois alta tiput ja männynkävyt!


*Nuoret, vihaiset tiput

lauantai 31. maaliskuuta 2012

Lykkäämisen jalo taito ja deadline

Olen erityisen haka lykkäämään asioita jotka eivät ole helppoja tai miellyttäviä. Lähinnä pääni on, koska itse en mielestäni tarkoituksellisesti tee näin. Huomaan silti aika ajoittain että olen unohtanut tärkeän asian joka piti hoitaa, unohtaakseni sen heti viiden minuutin sisään uudelleen.
Tällaisia asioita omalla kohdallani on ainakin virastoasiat, postikäynnit, lomakkeiden täyttäminen ja ylipäänsä sellaiset ei-jokapäiväiset juoksevat asiat.
Vielä lomakkeiden täyttöä enemmän inhoan puhelinasiointia mihin tahansa virastoon tai toimistoon. Vaikka olen ulosanniltani kohtuullisen runsassanainenkin, en vain osaa puhelimessa asiointia koska en näe toista henkilöä.
Olen elämäni yrittänyt opetella lukemaan ihmisiä ja puhelimitse en ymmärrä niistä sitäkään vähää minkä kasvotusten ymmärrän.
Inhoan asiointeja. Silti kaikissa asioissa on aina se oma deadline.

Viimeaikoina olen huomannut systemaattisesti lykkääväni suruakin. Se on liikaa minulle, kun en pysty sitä käsittelemään niin painan sen kovaa piiloon ja ajattelen että otan sen sitten myöhemmin esille.
En ole käynyt haudalla joulun jälkeen koska en ole voinut. En ole voinut mennä kohtaaman sitä että joudun menemään lapseni luokse hautausmaalle. Vaikka haluaisin mennä sinne silti.
Nyt meillä on pakko edessä, on tilattava Petjan pysyvä hautakivi nykyisen väliaikaisristin tilalle täksi kesäksi. Tämä on asia jota olen lykännyt kokoajan. Hautaustoimistossa puhuivat silloin, että voimme teetättää sitten sellaisen hautakiven kuin haluamme, vaihtoehtoja on valtavasti.
En minä halua teettää hautakiveä! En minä halua niitä vaihtoehtoja! Haluan että joku peruisi koko tilanteen ja kaikki olisi vain unta! Pääni odottaa yhä iltapäivisin lasta koulusta enkä osaa ajatella millään että hän on kokonaan poissa!

Aiemmin pystyin otattamaan Petjasta muistoksi nämä tatuoinnit. Nyt olen nähtävästi sellaisessa tilassa etten pysty ajattelemaan hautakiveä muistoksi hänestä, vaikka olen sen ihoonikin kirjoittanut. Jos tilaan hautakiven, en pysty lykkäämään kuoleman lopullisuutta. Se on viimeisiä asioita Petjan kuolemassa joita on hoitamatta.


*Petjan viimeinen päiväkirjamerkintä, kuollut mies, enkeli ja sana päänsärky


*Viimeinen äitienpäivä


*Niistä tehty tatuointi




*Piirsin tämän leijonanpentu-tatuioinnin jossa on Petjan syntymä- ja kuolinaika, sekä hänen tähtensä. Sekä minulla että isällä on sama tatuointi olkapäässä.

perjantai 30. maaliskuuta 2012

Se mitä meihin on punottu

Herra Myräkkä päätti pitää kiireisenä viime yön konsertilla ja ilmeisesti sänkyrallin MM-kultaa pyöriskelemällä samaa rataa laidasta laitaan.
Aamuni ei siis ollut mikään energisin ja olin ihan varma että herään vasta iltahämärissä uuvuttavan kahviyliannostuksen jälkeen jolla olen hankkinut ensi yöksi itselleni kaveriksi insomnian.
Tympäännyin omaan allergiseen nuhaani ja totesin että kämppä tarvitsee reilua pöllyytystä että täällä on taas helpompi hengittää. Reippaana tyttönä imuroin jopa sohvat ja patjatkin kun siihen innostuin. Pyykinpesut nyt kuuluvat useampilapsisen kestovaippaperheen joka päiväiseen rumbaan. Pesin kuravaatteet, järjestelin paikkoja ja oikeasti tein aika ison määrän siivousta hymy naamalla päivän aikana ihan puolivahingossa. Kaikkinensa tästä punotui hyvä ja aikaansaava päivä!
Illalla kävin suihkussa ja olin juuri ottamassa Myrsky-herraa mukaan lutraamaan kun se kuului. Kamalin ääni minkä tiedän. Vaikka tunnistin sen, kysyin silti ovelta mikä oli hätänä vaikka kehoni jokainen karva värähti niin että ne huusivat vastausta yhteen ääneen.

En tiedä lohduttomampaa ääntä, enkä sitä ääntä seurannutta tunnetta jonka se herättää kuin oman lapsen itku joka suree ja ikävöi. Se on täysin omanlaisensa itku. Arttu on itkenyt ikäväänsä enemmän kuin Ennika, mutta nyt hiljattain hän on ollut hiljainen. Paitsi tänään.
Vanhempana ja itsekin surevana on aivan käsittämättömän vaikea tehtävä olla lapselleen lohtuna kun ei itsekään ole vielä sitä löytänyt.
Ajattelen niin että elämme elämäämme niinkuin punoisimme nauhaa, johon sekoittuu kaikki ne kokemukset, elämäntilanteet ja tunteet. Kaikista niistä me punomme oman erivärisen nuoran nauhaamme.
Joskus kun nauha näyttää sille ettei se kestä, se tarvitsee uusia nuoria jotta se olisi vahva. Toisinaan sen väri muuttuu liian synkäksi ja joudumme purkamaan osan nuorista ja punomaan ne uudelleen.
Meihin punottu suru on se nuora joka purkautuessaan vaihtaa värinsä sitten kun nauhamme on riittävän vahva. Toivoisin niin että voisin vaihtaa sen värin edes lapsiltani jollen itse siihen pystyisikään.

Tänään on taas perjantai-ilta. Ennen tässä kohtaa oli iloisen värinen ja vahva yhteinen nuora. Perjantaisin vietimme aikaa yhdessä siivousten jälkeen, kävimme saunassa ja söimme sipsejä katsellessa hauskoja kotivideoita. Perjantai oli perheen päivä. Suru vei siitä jotain vaikka vietämme edelleen sitä iltaa samoin.
Perjantai on Petjan kuolinpäivä. Tänään tulee 9kk siitä kun minun nauhastani katosivat kaikki värit. Jäljellä siitä on vielä muutama rihma joista pidän kiinni tiukasti.


*Päivän projekteina aloitin myös tekemään lastenhuoneeseen uutta pesää Angry Birdseille virkaten.

torstai 29. maaliskuuta 2012

Ehkä mä käyn vähän hitaalla

En vaan hoksaa sitä mikseivät kaikki tee niin. Siis hidasta tahtiaan.
Toki, jokaisella on joskus kiire eikä sille voi mitään. Ja on askareita joita hoitaa ja työtä tehtävänä.
Kotihommiakaan ei ole mikään pakko juosta läpi. Tai ylipäätään mitään harvoin on pakko työntää aikajanan läpi niin tiukkaan ja tahdittaa kuin maaninen cheerleader.
Kaikilla tuntuu olevan niin kiire olemaan jouten, etteivät ehdi tehdä sitäkään. Ja silloinkin tehdään kiireessä sekin. Hauskimpia kuulemiani lauseita on teeveen ääreltä huikattuna: "emmä jouda kun mulla on kiire katsoo tää loppuun".
Ihan kuin se olisi siitä kiinni että jos tuijotat tiukemmin niin ohjelmakin loppuu nopeammin.

Olen aiemmin todennut että kiire on elämäntuhlaamista koska se estää meitä huomioimasta ympäristöä. Silti valitsemme viettää työ- sekä vapaa-ajan kiiressä. Että varmasti ehdimme tehdä sen, tämän ja tuon. Jotta sitten voi joskus olla, nauttia ja huokaista miten tyytyväinen ja onnellinen sitä onkaan nyt kun kaiken kiireen sai alta pois ja on ehtinyt tekemään niitä omia unelmaetappejaan loppuun.
Arvatkaa mitä? Se kiire ei häviä kiirehtimällä, sitä tulee aina lisää. Ja mitä enemmän siinä rämmit, sen syvemmälle uppoat.
Samoin käy niiden unelmaetappien. Haluat hyvän koulutuksen, työpaikan, asunnon, sisustuksen, parisuhteen, lapsia... ja näiden mukana tulee jokaiseen liitettynä vuosi toisensa jälkeen varioituvat odotukset.
"Olen sitten tyytyväinen kun saan tuon kuistin ensi kesänä maalatuksi" muuttuukin siihen että "voin huokaista kun olen saanut kylpyhuoneen remontin valmiiksi". Parisuhteessa rämmitään vuoroin yhteistä aikaa ja omaa aikaa haluten.
Aina on jotain mitä haluta, mutta koskaan matka siihen ei riitä, vain päämäärä on se
joka on saatava kiireesti!

Minä en halua huomata ehtoopuolella elämääni kiirehtineeni elämääni hukkaan jonkun onnellisuuskriteerin perässä joka ei koskaan täyttynyt. Haluan huomata kaiken, ihanat sekä ikävät asiat. Tehdä asioita tekemisen vuoksi. En pidä siivoamisesta, mutta kun ajattelen sitä asuntoni ja ihmisten viihtyvyyden lisäämisen kannalta, teen sen mielelläni. Mutta en kiirehdi. Ehdin minä sen jättää kesken jos vaikka tuleekin jotain muuta hetkellisempää mihin tarttua.
Haluan olla tyytyväinen ja onnellinen nyt, enkä sitten kun.

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Miksi aina tarvitsee pyytää?

Jäin miettimään eilistä avuntarpeesta tekemääni kirjoitusta. Erityislapsiperheiden avuntarve on ollut aiemminkin puheena tuttavapiirissäni, joissa tylyimmät vastaukset avuntarpeeseen ovat olleet: "myönnä ettet jaksa erityislapsen kanssa niin voimme ottaa lapsen huostaan."
Aika usealla erityislapsiperheellä tuntuu olevan sama ongelma kuin meilläkin. Ympärillä oleva tukiverkosto ei tue tarpeeksi ja ulkoinen avuntarve iskee herkemmin sitten rankkaan arkeen. Ei ole ketään muuta keltä saada tai pyytää apua.
Ja miksi pitäisi aina pyytääkään kun on lähimmistä ihmisistä kyse?

Kun Petja kuoli, varmaan sadat ihmiset lähipiiristämme sekä kauemmistakin tuttavaympyröistä sanoivat nuo maagiset sanat: "jos tarvitset jotain, pyydä vain."
En ole nyt liki yhdeksän kuukauden aikana vieläkään keksinyt mitään sellaista asiaa jota olisin joltain voinut pyytää. Olen tiettävästi puhunut että kaipaisin seuraa toisinaan koska olen yksinäinen, mutta mitään muuta konkreettista en ole osannut sanoa sen lisäksi että olkaa läsnä.
Viikkojen kuluessa eteenpäin kävi selväksi että sanat ovat helppoja sanoa mutta suru on ilmeisen pelottava asia. Minun tarvitsisi oikeasti pyytää ihmisiä kaikenaikaa ihan kaikkeen. Enkä koe jaksavani tehdä niin.
Enkä oikeastaan halua velvoittaa ketään siihen että pyydän jotain, koska näen myös suruni velvoitteena vastata pyyntööni myöntyvästi vain siksi että minulle ei voi sanoa eitäkään. Koska se suru on yksi syy siihen miksi ihmiset välttävät muutoinkin.
Tuttavapiiristäni on myös kadonnut ihmisiä kokonaan surun myötä. Suru jakaa ihmissuhteet sen mukaan mitkä kestävät sen ja mitkä eivät.

Miksi me ihmiset elämme nykyään niin omissa kuplissamme ettemme enää kuulu toistemme elämiin? Kuulumme juuri sen verran että tarvitsemme joka asiaan kutsun. Vastaamme sanattomaan pyyntöön kun lapsella on hätä, miksi jätämme vastaamatta läheistemme tarpeeseen?
Ystävät, rakkaat, sukulaiset, kaikki ketkä ovat elämissämme lähtemättömin syin, miksi te tarvitsisitte kutsua aina kaikkeen? Miksi me emme voisi vain välittää toisistamme sen verran että kysyisimme toisiltamme silloin tällöin: "Mitä sinulle kuuluu?"
Miksi apua tarvitsee pyytää, miksi sitä ei voi vain tarjota?
Ihmisen rakkauden tunnistaa siitä että hän haluaa kuulua toisen elämään, olla osana ja auttaa rakkaitaan hädän tullen. Saadessamme joskus jotain, miksemme muista rakastaa takaisin?

*Myrsky ei ihan vielä yletä keittiön tasolle ja on piirun päässä siitä että alkaa kävellä ilman apua!

tiistai 27. maaliskuuta 2012

Avuntarpeesta

Jos joku tässä maassa tarvitsee apua, hänet pysäyttää varmasti sellainen byrokratiakoneisto että sen pureskeltua hetken aikaa haluaa muuttaa mieltänsä avuntarpeen suhteen. Olen törmännyt usein tähän ongelmaan kun elämä on vienyt ojasta allikkoon. Joskus käsityöyrittäjyyteni aikaan sairastelimme paljon, sekä minä, mies että lapset. Ja firmalla meni huonosti sen mukana, koko muu talous heitti hepsankeikkaa kasvavien sairastamisesta johtuvien kulujen vuoksi. Pyysimme apua sosiaalitoimistosta ja viiden kuukauden selvittelyn, kolmen virheellisen laskelman jälkeen sanoin etten tarvitse teiltä mitään kun ette ymmärrä. Pienyrittäjä kellä on hätä, ei saa rahallsesti apua mistään, koska kaikki firman tilille kilahtava myynti on "minun tuloani", tosin sosiaalitoimisto on sitä mieltä että yrityksellä ei ole lainkaan menoja jos siitä lähdetään. Tai ainakaan niitä heidän ei tarvitse ottaa huomioon.

Silloin tein päätöksen hommata lisätöitä kun ei kerran muutoin pärjätä. Mies meni töihin sairauksista riippumatta ja päätyi burnoutia käyvän pomon työpaikkaan josta ei saanut palkkoja ensimmäistä euroakaan. Se työsuhde päättyi nopeasti. Itse pakersin päivän firman duuneja, tein iltavuoroa kassalla kaupassa ja sen jälkeen yöllä firman duuneja. Voitte kuvitella miten pitkään sitä jatkui.
Minä aloin sairastella enemmän ja enemmän, lopulta saatuani vakinaisen työsuhteen vuokratyöpaikan kautta, sain potkut harjoitteluajalla liikojen sairaslomien vuoksi. Samaan aikaan osui myös miehen töiden epäonnistuminen ja oman sairauden paheneminen.
Silloin soitin sosiaalitoimistoon uudelleen masentuneena ja lannistuneena. Tarvitsemme apua.

Perheessämme Petja on omannut pisimmän diagnoosilistan sekä eniten operaatioita. Arttu on kai kakkosena sairaalassa ajanviettämisen kanssa. Ennikan ongelmat ovat lienee Petjan jälkeen syvimmät. Myrsky on hännänhuippuna kyllä kirimässä listojen nousukkaaksi. Sen lisäksi kaikilla meillä, lukuunottaen myös vanhemmat, on neuropsykologisia ongelmia: asperger ja AD/HD hieman varioiden. Pelkästään nämä seikat ovat sellaisia ettei meillä ole normaaliarkea verrattuna mihin tahansa muuhun perheeseen. Ihan ilman erityisen kuormittavia tilanteita muutoinkin.

Olemme tällä hetkellä odotelleet joulusta lähtien että sosiaalitoimisto saa järjestettyä meille kotiin ns. kriisiapua. Kuormittava elämäntilanne, suru, vaativat lapset, vaativa vauva joka ei nuku öisin kunnolla ja muut sairastelut ja ongelmat siihen päälle...lienee selvää ettei tämä ole ihan niin helppoa kuin mitä pääällepäin näyttää kun meitä tapaa kun kuuleman mukaan vaikutamme niin onnellisilta ja seesteisiltä.
Laitoin ennen viikonloppua tekstiviestin perhetyöhön: "Kuinka köyden päässä meidän tarvitsee olla että te muistatte meidätkin?"
Tänään soi puhelin ja täti siellä kyseli tarkasti että mikä meidän tuen tarpeemme on kun hän ei ymmärrä? Perhetyö on raportoinut että me tiedämme paljon lastemme ongelmista emmekä tarvitse kasvatuksellista apua ja lastenhoitoavusta olimme kieltäytyneet.
Pienen selittämisen jälkeen sain kuulijan toisessa päässä tajuamaan että vaikka miten tietäisimme asioista, se ei tarkoita että osaisimme toimia ja että emme tarvitsisi kasvatusalan ammattilaiselta tukea näissä seikoissa.
Ja että vaikka pärjäämme tässä arjessa nippanappa, se ei jätä meille sen rankkuuden vuoksi tilaa surra kunnolla myöskään. Jos on tottunut pärjäämään aina, ei osaa näyttää sitä tarvettaan apuun niin helposti. Hädän voi maskeerata voimaksi, ja surun onneksi. Minä en meinaa jaksaa mutta silti kestän. Ja olen surullinen kaiken aikaa, mutta samalla olen onnellisin pitkiin aikoihin.

*Ikävä iski katsellessa kuvia, tässä otos viime vuoden syksyltä kun pelleilimme web-kameralle lasten kanssa, kuvassa ylhäällä Petja, vasemmalla Arttu, sitten minä ja etummaisena Ennika. Tämä kuva saa minut pakahtumaan.

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Vimmainen kevätaurinko verhonraossa

Huokaisen nyt silti ääneen helpotuksesta kun totean että ihana arki ja normaalit rutiinit, vaikka samalla pelkään että ei tämä ole kuin hetken pysäkki.
Meillä on taas viimeaikoina sairastettu joka kulkutauti aivan huolella ja kaikkine jälkitauteineen. Kahteen puoleen kuukauteen mahtuu influenssaa, RS-virusta, parainfluenssaa, keuhkoputkentulehdusta, keuhkokuumetta, korvatulehdusta, yksi aivotäräys, epämääräinen kuumeinfektio ja viimeiseksi norovirus. Että lystiä on piisannut ja ajasta ollaan oltu 1½viikkoa välissä likimain terveinä ettei kukaan ole ollut sairas. Kahden viikon vatsatautiepidemian jälkeen lapset palasivat eskariin ja päiväkotiin tänään ja oltiin taas ihan vaan vauvasilteen.
Paljasta vauvaelämää, puurosuukkoja, nipisteleviä kynsiä, kaatuvia tuoleja ja kuolaista postia. Puhdasta zeniä kun koitat ripustaa harsoja vauvan istuessa pyykkikorissa vaippa suussa.

Jotain hyötyä tästä sairastelusta, kevät on alkanut pikkuhiljaa sillä aikaa ihan salakavalasti! Vaikka en ole ollut edes pihalla, imen itseeni kevätaurinkoa ja sen aiheuttamaa vimmaa puhdistaa, uudistaa ja saada aikaiseksi.
Kyytiä on saaneet kausivaatevarastot, harrastusvälineet, pienet kestovaipat ja lastenvaatteet. Kirppisinto on kova ja tilaa pitää saada kesälle!
Ja siivota, sisustaa, ommella, neuloa, maalata, uudistaa vanhaa ja askarrella!
Miten voikaan noista verhojen läpi tunkevista säteistä tulla tällainen olo?

Hieman samankaltainen olo minulla on ollut surun suhteen, se on uudistanut minua niinkuin kevätaurinkokin tekee. Olen aiemmin ollut elämästä kaiken irti ottava hyväntuulinen opportunisti. Vaikka puhetapaani kuuluukin toisinaan suuriääninen myrskyäminen kaikesta mahdollisesta josta vaan pystyy ääntä nostamaan, koen että se on yksi turvakeinoistakin jopa. Toinen niistä on järkeistäminen ja kaiken kliinistäminen. Niillä pärjää minkä tahansa läpi silloin kun hymy ja positiivisuus ei kanna.
Olen läheisistäni herkästi huolestuva ihminen, kana-emoksi taisivat sanoa jo yläasteikäisenä. Esimerkiksi nämä piirteet minussa ovat uudistuneet, tai oikeammin voimistuneet äärimmilleen. Olen kuin pinaattia syönyt Kippari-Kalle kun ajattelenkin sitä miten nykyään otan ihmisten ongelmat itselleni ja pullistelen niiden kera.
Huolestun käsittämättömän helposta ja yritän auttaa ihmisiä asioissaan puhumalla. Vaikka se joskus kuulostaankin kaiken myrskymisen takaa enemmän läksytykseltä.

Olen myös tullut allergiseksi sille miten ihmiset hukkaavat asioita itsestään ja elämästään koska he lakkaavat elämästä. He lopettavat nauttimisen pienistä asioista ja tavallisesta, tylsästä arjesta ja etsivät kokoajan jotain uutta, suurta ja mahtavaa. Elämällä pitää tehdä mitä haluaa, ei mitä muut haluavat, muut olettavat sinun haluavan tai mitä sinun kuuluisi haluta. Elämä on kärsinyt monessakin suhteessa inflaatiosta, tavallisuudessa ei ole arvoa. Vaikka tosiasiassa, kaikista kalleimmat asiat ovat juuri siinä.
Tarvitsee vain kevätauringonsäteen verhonraosta, jotta huomaa niiden loisteen.

sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Lihavia ja laihoja keskusteluita

Tyttäreni Ennika täytti juuri seitsemän. Omasta innostaan hän oppi itsekseen jo lukemaan ja kirjoittamaan ennen viiden vuoden ikää. Ennika on tästä syystä altistunut aikaisemmin aikuisemmalle maailmalle kuin mitä on ehkä käsittänyt, koska hän on voinut lukea haluaamansa lehtien etusivuilta, televisiosta ja kirjoista.
Ennikan, kuten kaikkien lapsiemme kanssa käydään myös paljon asioita läpi keskustelemalla kaikesta avoimesti selittäen.
Viime aikoina häntä on puhuttanut paljon ihmisten koot, etenkin naisten koot.
Ne ovat niin selkeästi esillä joka puolella mediaa. Joka tuutista tulee erityyppisiä laihdutusohjelmia joissa normaalikokoiset naiset yrittävät pudottaa painoa milloin mitenkin ja minkä syyn vuoksi hyvänsä. Eräässä ohjelmassa laihdutetaan mahtuakseen hääpukuun joka on liian pieni. Tyttäreni kommentoi tätä, että: "ne eivät mahdu pukuihinsa koska ovat liian lihavia." Korjasin häntä sanoen että näillä naisilla ei ole muuta ongelmaa kuin se että puku on pieni ja ne uudet maksavat ihan liian paljon.

Aina aika ajoittain nousee esiin joku tilanne jossa tyttöni käsittää asiat juuri niin, että pitää olla laiha mutta myös normaalipainoinen ja laihakin joutuu laihduttamaan koska niin pitää tehdä. Tänään tyttö kysyi minulta onko minun mahani liian iso.
Mietin tätä kokonaiskuvaa ja tulin siihen tulokseen ettei Ennika lukemalla tätä ole oppinut, suurin osa tämänkaltaisesta viestinnästä on kuitenkin sanatonta.
Istuimme pöydän ääressä laitellen kynsikuvia hänelle ja juttelimme asiaa läpi.
Puhuimme siitä että on olemassa muitakin kokoja kuin laiha ja lihava tai pieni ja iso. Ja ne kaikki montakymmentä muuta kokoa ovat normaaleja vaikka kaikki eivät omaan kokoonsa ole aina tyytyväisiä. Kerroin ettei ole syytä laihduttaa ellei ylipaino saa ihmistä sairaaksi. Siihen liittyy paljon sairauksia joiden vuoksi painoa on pakko tiputtaa terveellisemmälle tasolle.
Jotkut ihmiset ovat taas laihoja luonnostaan vaikka he söisivät lihottavasti.
Ajattelin itsekseni että toivon että jokainen äiti käy kasvavien naistenalkujen kanssa samaa keskustelua. Ulkonäköpaineet näkyvät jo lapsilla ja me aikuiset emme niitä liiemmin helpota omine ikuisine dieetteinemme ja ulkonäkökomplekseinemme.

Mutta entäs pojat sitten? Onko kukaan huomannut että 2000-luvun ilmiönä poikiin kohdistuvat ulkonäköodotukset ovat kohonneet huimasti siitä mitä ne olivat aiemmin.
Pojilla on yhtälailla paineita olla hoikka, omata lihaksia ja poikien pitää myös osata pukeutua trendikkäästi, laittaa hiuksia ja näyttää hyvälle.
Poikiin kohdistuvat paineet ja ongelmat sivuutetaan usein ja huomio kohdistuu tyttöihin. Koska jonkun stereotypian mukaan tytöt tuntevat enemmän ja tytöt kestävät huonommin tällaista ja pojat kyllä kestävät kaikkea vaikka mikä olisi.
Ihmiset kestävät jos he joutuvat kestämään, sukupuolesta riippumatta. Pojille annetaan vaihtoehdoksi vain pärjätä, koska he ovat poikia.
Onko kukaan koskaan miettinyt mitä pojista tulisi, jos tunteet otettaisiin yhtä herkästi huomioon kuin usein tyttölasten kasvatuksessa tehdään?
Sen lisäksi että sukupuolirooleja koskevat paineet kohdistuvat yhtälailla kumpaankin, ovat aiemmin tyttöjä rasittaneet ulkonäköpaineet nyt poikien hartioilla yhtäpaljon kuin paineet pärjätä ovat tyttöjen niskassa.

Me vanhemmat sorrumme liian herkästi ajattelemaan lapsistamme stereotyyppisesti koska se on helppoa. Pitäisi pyrkiä ajattelemaan muutenkin muita ihmisiä vain ihmisinä, ei heidän edustaman sukupuolensa kautta. Helpottaa kummasti kun tunnistaa vastakkaisella sukupuolella täysin samat ajatusmaailmat jotka on aiemmin stereotyyppisesti mieltänyt saman sukupuolen tyypilliseksi ilmentymäksi.
Ei ole olemassa tyypillista ja tavallista. On olemassa erilaisten ihmisten erilaisia tapoja. Sukupuolesta riippumatta.
Jos kotona puhutaan kiivaasti aiheesta ettei ole naisten töitä ja miesten töitä sen hyödyn siitä puheesta saa nollattua helposti sillä että itse käyttäytyy vahventamalla stereotypioita ja päivittelee että oho, kuinka mies tiskaa ja katsoo hömppäsarjaa telkkarista.
Ei ne isot puheet, vaan ne pienet teot. Ja siinä välissä kaikki ne montakymmentä muuta normaalikokoista tekoa.