lauantai 31. maaliskuuta 2012

Lykkäämisen jalo taito ja deadline

Olen erityisen haka lykkäämään asioita jotka eivät ole helppoja tai miellyttäviä. Lähinnä pääni on, koska itse en mielestäni tarkoituksellisesti tee näin. Huomaan silti aika ajoittain että olen unohtanut tärkeän asian joka piti hoitaa, unohtaakseni sen heti viiden minuutin sisään uudelleen.
Tällaisia asioita omalla kohdallani on ainakin virastoasiat, postikäynnit, lomakkeiden täyttäminen ja ylipäänsä sellaiset ei-jokapäiväiset juoksevat asiat.
Vielä lomakkeiden täyttöä enemmän inhoan puhelinasiointia mihin tahansa virastoon tai toimistoon. Vaikka olen ulosanniltani kohtuullisen runsassanainenkin, en vain osaa puhelimessa asiointia koska en näe toista henkilöä.
Olen elämäni yrittänyt opetella lukemaan ihmisiä ja puhelimitse en ymmärrä niistä sitäkään vähää minkä kasvotusten ymmärrän.
Inhoan asiointeja. Silti kaikissa asioissa on aina se oma deadline.

Viimeaikoina olen huomannut systemaattisesti lykkääväni suruakin. Se on liikaa minulle, kun en pysty sitä käsittelemään niin painan sen kovaa piiloon ja ajattelen että otan sen sitten myöhemmin esille.
En ole käynyt haudalla joulun jälkeen koska en ole voinut. En ole voinut mennä kohtaaman sitä että joudun menemään lapseni luokse hautausmaalle. Vaikka haluaisin mennä sinne silti.
Nyt meillä on pakko edessä, on tilattava Petjan pysyvä hautakivi nykyisen väliaikaisristin tilalle täksi kesäksi. Tämä on asia jota olen lykännyt kokoajan. Hautaustoimistossa puhuivat silloin, että voimme teetättää sitten sellaisen hautakiven kuin haluamme, vaihtoehtoja on valtavasti.
En minä halua teettää hautakiveä! En minä halua niitä vaihtoehtoja! Haluan että joku peruisi koko tilanteen ja kaikki olisi vain unta! Pääni odottaa yhä iltapäivisin lasta koulusta enkä osaa ajatella millään että hän on kokonaan poissa!

Aiemmin pystyin otattamaan Petjasta muistoksi nämä tatuoinnit. Nyt olen nähtävästi sellaisessa tilassa etten pysty ajattelemaan hautakiveä muistoksi hänestä, vaikka olen sen ihoonikin kirjoittanut. Jos tilaan hautakiven, en pysty lykkäämään kuoleman lopullisuutta. Se on viimeisiä asioita Petjan kuolemassa joita on hoitamatta.


*Petjan viimeinen päiväkirjamerkintä, kuollut mies, enkeli ja sana päänsärky


*Viimeinen äitienpäivä


*Niistä tehty tatuointi




*Piirsin tämän leijonanpentu-tatuioinnin jossa on Petjan syntymä- ja kuolinaika, sekä hänen tähtensä. Sekä minulla että isällä on sama tatuointi olkapäässä.

perjantai 30. maaliskuuta 2012

Se mitä meihin on punottu

Herra Myräkkä päätti pitää kiireisenä viime yön konsertilla ja ilmeisesti sänkyrallin MM-kultaa pyöriskelemällä samaa rataa laidasta laitaan.
Aamuni ei siis ollut mikään energisin ja olin ihan varma että herään vasta iltahämärissä uuvuttavan kahviyliannostuksen jälkeen jolla olen hankkinut ensi yöksi itselleni kaveriksi insomnian.
Tympäännyin omaan allergiseen nuhaani ja totesin että kämppä tarvitsee reilua pöllyytystä että täällä on taas helpompi hengittää. Reippaana tyttönä imuroin jopa sohvat ja patjatkin kun siihen innostuin. Pyykinpesut nyt kuuluvat useampilapsisen kestovaippaperheen joka päiväiseen rumbaan. Pesin kuravaatteet, järjestelin paikkoja ja oikeasti tein aika ison määrän siivousta hymy naamalla päivän aikana ihan puolivahingossa. Kaikkinensa tästä punotui hyvä ja aikaansaava päivä!
Illalla kävin suihkussa ja olin juuri ottamassa Myrsky-herraa mukaan lutraamaan kun se kuului. Kamalin ääni minkä tiedän. Vaikka tunnistin sen, kysyin silti ovelta mikä oli hätänä vaikka kehoni jokainen karva värähti niin että ne huusivat vastausta yhteen ääneen.

En tiedä lohduttomampaa ääntä, enkä sitä ääntä seurannutta tunnetta jonka se herättää kuin oman lapsen itku joka suree ja ikävöi. Se on täysin omanlaisensa itku. Arttu on itkenyt ikäväänsä enemmän kuin Ennika, mutta nyt hiljattain hän on ollut hiljainen. Paitsi tänään.
Vanhempana ja itsekin surevana on aivan käsittämättömän vaikea tehtävä olla lapselleen lohtuna kun ei itsekään ole vielä sitä löytänyt.
Ajattelen niin että elämme elämäämme niinkuin punoisimme nauhaa, johon sekoittuu kaikki ne kokemukset, elämäntilanteet ja tunteet. Kaikista niistä me punomme oman erivärisen nuoran nauhaamme.
Joskus kun nauha näyttää sille ettei se kestä, se tarvitsee uusia nuoria jotta se olisi vahva. Toisinaan sen väri muuttuu liian synkäksi ja joudumme purkamaan osan nuorista ja punomaan ne uudelleen.
Meihin punottu suru on se nuora joka purkautuessaan vaihtaa värinsä sitten kun nauhamme on riittävän vahva. Toivoisin niin että voisin vaihtaa sen värin edes lapsiltani jollen itse siihen pystyisikään.

Tänään on taas perjantai-ilta. Ennen tässä kohtaa oli iloisen värinen ja vahva yhteinen nuora. Perjantaisin vietimme aikaa yhdessä siivousten jälkeen, kävimme saunassa ja söimme sipsejä katsellessa hauskoja kotivideoita. Perjantai oli perheen päivä. Suru vei siitä jotain vaikka vietämme edelleen sitä iltaa samoin.
Perjantai on Petjan kuolinpäivä. Tänään tulee 9kk siitä kun minun nauhastani katosivat kaikki värit. Jäljellä siitä on vielä muutama rihma joista pidän kiinni tiukasti.


*Päivän projekteina aloitin myös tekemään lastenhuoneeseen uutta pesää Angry Birdseille virkaten.

torstai 29. maaliskuuta 2012

Ehkä mä käyn vähän hitaalla

En vaan hoksaa sitä mikseivät kaikki tee niin. Siis hidasta tahtiaan.
Toki, jokaisella on joskus kiire eikä sille voi mitään. Ja on askareita joita hoitaa ja työtä tehtävänä.
Kotihommiakaan ei ole mikään pakko juosta läpi. Tai ylipäätään mitään harvoin on pakko työntää aikajanan läpi niin tiukkaan ja tahdittaa kuin maaninen cheerleader.
Kaikilla tuntuu olevan niin kiire olemaan jouten, etteivät ehdi tehdä sitäkään. Ja silloinkin tehdään kiireessä sekin. Hauskimpia kuulemiani lauseita on teeveen ääreltä huikattuna: "emmä jouda kun mulla on kiire katsoo tää loppuun".
Ihan kuin se olisi siitä kiinni että jos tuijotat tiukemmin niin ohjelmakin loppuu nopeammin.

Olen aiemmin todennut että kiire on elämäntuhlaamista koska se estää meitä huomioimasta ympäristöä. Silti valitsemme viettää työ- sekä vapaa-ajan kiiressä. Että varmasti ehdimme tehdä sen, tämän ja tuon. Jotta sitten voi joskus olla, nauttia ja huokaista miten tyytyväinen ja onnellinen sitä onkaan nyt kun kaiken kiireen sai alta pois ja on ehtinyt tekemään niitä omia unelmaetappejaan loppuun.
Arvatkaa mitä? Se kiire ei häviä kiirehtimällä, sitä tulee aina lisää. Ja mitä enemmän siinä rämmit, sen syvemmälle uppoat.
Samoin käy niiden unelmaetappien. Haluat hyvän koulutuksen, työpaikan, asunnon, sisustuksen, parisuhteen, lapsia... ja näiden mukana tulee jokaiseen liitettynä vuosi toisensa jälkeen varioituvat odotukset.
"Olen sitten tyytyväinen kun saan tuon kuistin ensi kesänä maalatuksi" muuttuukin siihen että "voin huokaista kun olen saanut kylpyhuoneen remontin valmiiksi". Parisuhteessa rämmitään vuoroin yhteistä aikaa ja omaa aikaa haluten.
Aina on jotain mitä haluta, mutta koskaan matka siihen ei riitä, vain päämäärä on se
joka on saatava kiireesti!

Minä en halua huomata ehtoopuolella elämääni kiirehtineeni elämääni hukkaan jonkun onnellisuuskriteerin perässä joka ei koskaan täyttynyt. Haluan huomata kaiken, ihanat sekä ikävät asiat. Tehdä asioita tekemisen vuoksi. En pidä siivoamisesta, mutta kun ajattelen sitä asuntoni ja ihmisten viihtyvyyden lisäämisen kannalta, teen sen mielelläni. Mutta en kiirehdi. Ehdin minä sen jättää kesken jos vaikka tuleekin jotain muuta hetkellisempää mihin tarttua.
Haluan olla tyytyväinen ja onnellinen nyt, enkä sitten kun.

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Miksi aina tarvitsee pyytää?

Jäin miettimään eilistä avuntarpeesta tekemääni kirjoitusta. Erityislapsiperheiden avuntarve on ollut aiemminkin puheena tuttavapiirissäni, joissa tylyimmät vastaukset avuntarpeeseen ovat olleet: "myönnä ettet jaksa erityislapsen kanssa niin voimme ottaa lapsen huostaan."
Aika usealla erityislapsiperheellä tuntuu olevan sama ongelma kuin meilläkin. Ympärillä oleva tukiverkosto ei tue tarpeeksi ja ulkoinen avuntarve iskee herkemmin sitten rankkaan arkeen. Ei ole ketään muuta keltä saada tai pyytää apua.
Ja miksi pitäisi aina pyytääkään kun on lähimmistä ihmisistä kyse?

Kun Petja kuoli, varmaan sadat ihmiset lähipiiristämme sekä kauemmistakin tuttavaympyröistä sanoivat nuo maagiset sanat: "jos tarvitset jotain, pyydä vain."
En ole nyt liki yhdeksän kuukauden aikana vieläkään keksinyt mitään sellaista asiaa jota olisin joltain voinut pyytää. Olen tiettävästi puhunut että kaipaisin seuraa toisinaan koska olen yksinäinen, mutta mitään muuta konkreettista en ole osannut sanoa sen lisäksi että olkaa läsnä.
Viikkojen kuluessa eteenpäin kävi selväksi että sanat ovat helppoja sanoa mutta suru on ilmeisen pelottava asia. Minun tarvitsisi oikeasti pyytää ihmisiä kaikenaikaa ihan kaikkeen. Enkä koe jaksavani tehdä niin.
Enkä oikeastaan halua velvoittaa ketään siihen että pyydän jotain, koska näen myös suruni velvoitteena vastata pyyntööni myöntyvästi vain siksi että minulle ei voi sanoa eitäkään. Koska se suru on yksi syy siihen miksi ihmiset välttävät muutoinkin.
Tuttavapiiristäni on myös kadonnut ihmisiä kokonaan surun myötä. Suru jakaa ihmissuhteet sen mukaan mitkä kestävät sen ja mitkä eivät.

Miksi me ihmiset elämme nykyään niin omissa kuplissamme ettemme enää kuulu toistemme elämiin? Kuulumme juuri sen verran että tarvitsemme joka asiaan kutsun. Vastaamme sanattomaan pyyntöön kun lapsella on hätä, miksi jätämme vastaamatta läheistemme tarpeeseen?
Ystävät, rakkaat, sukulaiset, kaikki ketkä ovat elämissämme lähtemättömin syin, miksi te tarvitsisitte kutsua aina kaikkeen? Miksi me emme voisi vain välittää toisistamme sen verran että kysyisimme toisiltamme silloin tällöin: "Mitä sinulle kuuluu?"
Miksi apua tarvitsee pyytää, miksi sitä ei voi vain tarjota?
Ihmisen rakkauden tunnistaa siitä että hän haluaa kuulua toisen elämään, olla osana ja auttaa rakkaitaan hädän tullen. Saadessamme joskus jotain, miksemme muista rakastaa takaisin?

*Myrsky ei ihan vielä yletä keittiön tasolle ja on piirun päässä siitä että alkaa kävellä ilman apua!

tiistai 27. maaliskuuta 2012

Avuntarpeesta

Jos joku tässä maassa tarvitsee apua, hänet pysäyttää varmasti sellainen byrokratiakoneisto että sen pureskeltua hetken aikaa haluaa muuttaa mieltänsä avuntarpeen suhteen. Olen törmännyt usein tähän ongelmaan kun elämä on vienyt ojasta allikkoon. Joskus käsityöyrittäjyyteni aikaan sairastelimme paljon, sekä minä, mies että lapset. Ja firmalla meni huonosti sen mukana, koko muu talous heitti hepsankeikkaa kasvavien sairastamisesta johtuvien kulujen vuoksi. Pyysimme apua sosiaalitoimistosta ja viiden kuukauden selvittelyn, kolmen virheellisen laskelman jälkeen sanoin etten tarvitse teiltä mitään kun ette ymmärrä. Pienyrittäjä kellä on hätä, ei saa rahallsesti apua mistään, koska kaikki firman tilille kilahtava myynti on "minun tuloani", tosin sosiaalitoimisto on sitä mieltä että yrityksellä ei ole lainkaan menoja jos siitä lähdetään. Tai ainakaan niitä heidän ei tarvitse ottaa huomioon.

Silloin tein päätöksen hommata lisätöitä kun ei kerran muutoin pärjätä. Mies meni töihin sairauksista riippumatta ja päätyi burnoutia käyvän pomon työpaikkaan josta ei saanut palkkoja ensimmäistä euroakaan. Se työsuhde päättyi nopeasti. Itse pakersin päivän firman duuneja, tein iltavuoroa kassalla kaupassa ja sen jälkeen yöllä firman duuneja. Voitte kuvitella miten pitkään sitä jatkui.
Minä aloin sairastella enemmän ja enemmän, lopulta saatuani vakinaisen työsuhteen vuokratyöpaikan kautta, sain potkut harjoitteluajalla liikojen sairaslomien vuoksi. Samaan aikaan osui myös miehen töiden epäonnistuminen ja oman sairauden paheneminen.
Silloin soitin sosiaalitoimistoon uudelleen masentuneena ja lannistuneena. Tarvitsemme apua.

Perheessämme Petja on omannut pisimmän diagnoosilistan sekä eniten operaatioita. Arttu on kai kakkosena sairaalassa ajanviettämisen kanssa. Ennikan ongelmat ovat lienee Petjan jälkeen syvimmät. Myrsky on hännänhuippuna kyllä kirimässä listojen nousukkaaksi. Sen lisäksi kaikilla meillä, lukuunottaen myös vanhemmat, on neuropsykologisia ongelmia: asperger ja AD/HD hieman varioiden. Pelkästään nämä seikat ovat sellaisia ettei meillä ole normaaliarkea verrattuna mihin tahansa muuhun perheeseen. Ihan ilman erityisen kuormittavia tilanteita muutoinkin.

Olemme tällä hetkellä odotelleet joulusta lähtien että sosiaalitoimisto saa järjestettyä meille kotiin ns. kriisiapua. Kuormittava elämäntilanne, suru, vaativat lapset, vaativa vauva joka ei nuku öisin kunnolla ja muut sairastelut ja ongelmat siihen päälle...lienee selvää ettei tämä ole ihan niin helppoa kuin mitä pääällepäin näyttää kun meitä tapaa kun kuuleman mukaan vaikutamme niin onnellisilta ja seesteisiltä.
Laitoin ennen viikonloppua tekstiviestin perhetyöhön: "Kuinka köyden päässä meidän tarvitsee olla että te muistatte meidätkin?"
Tänään soi puhelin ja täti siellä kyseli tarkasti että mikä meidän tuen tarpeemme on kun hän ei ymmärrä? Perhetyö on raportoinut että me tiedämme paljon lastemme ongelmista emmekä tarvitse kasvatuksellista apua ja lastenhoitoavusta olimme kieltäytyneet.
Pienen selittämisen jälkeen sain kuulijan toisessa päässä tajuamaan että vaikka miten tietäisimme asioista, se ei tarkoita että osaisimme toimia ja että emme tarvitsisi kasvatusalan ammattilaiselta tukea näissä seikoissa.
Ja että vaikka pärjäämme tässä arjessa nippanappa, se ei jätä meille sen rankkuuden vuoksi tilaa surra kunnolla myöskään. Jos on tottunut pärjäämään aina, ei osaa näyttää sitä tarvettaan apuun niin helposti. Hädän voi maskeerata voimaksi, ja surun onneksi. Minä en meinaa jaksaa mutta silti kestän. Ja olen surullinen kaiken aikaa, mutta samalla olen onnellisin pitkiin aikoihin.

*Ikävä iski katsellessa kuvia, tässä otos viime vuoden syksyltä kun pelleilimme web-kameralle lasten kanssa, kuvassa ylhäällä Petja, vasemmalla Arttu, sitten minä ja etummaisena Ennika. Tämä kuva saa minut pakahtumaan.

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Vimmainen kevätaurinko verhonraossa

Huokaisen nyt silti ääneen helpotuksesta kun totean että ihana arki ja normaalit rutiinit, vaikka samalla pelkään että ei tämä ole kuin hetken pysäkki.
Meillä on taas viimeaikoina sairastettu joka kulkutauti aivan huolella ja kaikkine jälkitauteineen. Kahteen puoleen kuukauteen mahtuu influenssaa, RS-virusta, parainfluenssaa, keuhkoputkentulehdusta, keuhkokuumetta, korvatulehdusta, yksi aivotäräys, epämääräinen kuumeinfektio ja viimeiseksi norovirus. Että lystiä on piisannut ja ajasta ollaan oltu 1½viikkoa välissä likimain terveinä ettei kukaan ole ollut sairas. Kahden viikon vatsatautiepidemian jälkeen lapset palasivat eskariin ja päiväkotiin tänään ja oltiin taas ihan vaan vauvasilteen.
Paljasta vauvaelämää, puurosuukkoja, nipisteleviä kynsiä, kaatuvia tuoleja ja kuolaista postia. Puhdasta zeniä kun koitat ripustaa harsoja vauvan istuessa pyykkikorissa vaippa suussa.

Jotain hyötyä tästä sairastelusta, kevät on alkanut pikkuhiljaa sillä aikaa ihan salakavalasti! Vaikka en ole ollut edes pihalla, imen itseeni kevätaurinkoa ja sen aiheuttamaa vimmaa puhdistaa, uudistaa ja saada aikaiseksi.
Kyytiä on saaneet kausivaatevarastot, harrastusvälineet, pienet kestovaipat ja lastenvaatteet. Kirppisinto on kova ja tilaa pitää saada kesälle!
Ja siivota, sisustaa, ommella, neuloa, maalata, uudistaa vanhaa ja askarrella!
Miten voikaan noista verhojen läpi tunkevista säteistä tulla tällainen olo?

Hieman samankaltainen olo minulla on ollut surun suhteen, se on uudistanut minua niinkuin kevätaurinkokin tekee. Olen aiemmin ollut elämästä kaiken irti ottava hyväntuulinen opportunisti. Vaikka puhetapaani kuuluukin toisinaan suuriääninen myrskyäminen kaikesta mahdollisesta josta vaan pystyy ääntä nostamaan, koen että se on yksi turvakeinoistakin jopa. Toinen niistä on järkeistäminen ja kaiken kliinistäminen. Niillä pärjää minkä tahansa läpi silloin kun hymy ja positiivisuus ei kanna.
Olen läheisistäni herkästi huolestuva ihminen, kana-emoksi taisivat sanoa jo yläasteikäisenä. Esimerkiksi nämä piirteet minussa ovat uudistuneet, tai oikeammin voimistuneet äärimmilleen. Olen kuin pinaattia syönyt Kippari-Kalle kun ajattelenkin sitä miten nykyään otan ihmisten ongelmat itselleni ja pullistelen niiden kera.
Huolestun käsittämättömän helposta ja yritän auttaa ihmisiä asioissaan puhumalla. Vaikka se joskus kuulostaankin kaiken myrskymisen takaa enemmän läksytykseltä.

Olen myös tullut allergiseksi sille miten ihmiset hukkaavat asioita itsestään ja elämästään koska he lakkaavat elämästä. He lopettavat nauttimisen pienistä asioista ja tavallisesta, tylsästä arjesta ja etsivät kokoajan jotain uutta, suurta ja mahtavaa. Elämällä pitää tehdä mitä haluaa, ei mitä muut haluavat, muut olettavat sinun haluavan tai mitä sinun kuuluisi haluta. Elämä on kärsinyt monessakin suhteessa inflaatiosta, tavallisuudessa ei ole arvoa. Vaikka tosiasiassa, kaikista kalleimmat asiat ovat juuri siinä.
Tarvitsee vain kevätauringonsäteen verhonraosta, jotta huomaa niiden loisteen.

sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Lihavia ja laihoja keskusteluita

Tyttäreni Ennika täytti juuri seitsemän. Omasta innostaan hän oppi itsekseen jo lukemaan ja kirjoittamaan ennen viiden vuoden ikää. Ennika on tästä syystä altistunut aikaisemmin aikuisemmalle maailmalle kuin mitä on ehkä käsittänyt, koska hän on voinut lukea haluaamansa lehtien etusivuilta, televisiosta ja kirjoista.
Ennikan, kuten kaikkien lapsiemme kanssa käydään myös paljon asioita läpi keskustelemalla kaikesta avoimesti selittäen.
Viime aikoina häntä on puhuttanut paljon ihmisten koot, etenkin naisten koot.
Ne ovat niin selkeästi esillä joka puolella mediaa. Joka tuutista tulee erityyppisiä laihdutusohjelmia joissa normaalikokoiset naiset yrittävät pudottaa painoa milloin mitenkin ja minkä syyn vuoksi hyvänsä. Eräässä ohjelmassa laihdutetaan mahtuakseen hääpukuun joka on liian pieni. Tyttäreni kommentoi tätä, että: "ne eivät mahdu pukuihinsa koska ovat liian lihavia." Korjasin häntä sanoen että näillä naisilla ei ole muuta ongelmaa kuin se että puku on pieni ja ne uudet maksavat ihan liian paljon.

Aina aika ajoittain nousee esiin joku tilanne jossa tyttöni käsittää asiat juuri niin, että pitää olla laiha mutta myös normaalipainoinen ja laihakin joutuu laihduttamaan koska niin pitää tehdä. Tänään tyttö kysyi minulta onko minun mahani liian iso.
Mietin tätä kokonaiskuvaa ja tulin siihen tulokseen ettei Ennika lukemalla tätä ole oppinut, suurin osa tämänkaltaisesta viestinnästä on kuitenkin sanatonta.
Istuimme pöydän ääressä laitellen kynsikuvia hänelle ja juttelimme asiaa läpi.
Puhuimme siitä että on olemassa muitakin kokoja kuin laiha ja lihava tai pieni ja iso. Ja ne kaikki montakymmentä muuta kokoa ovat normaaleja vaikka kaikki eivät omaan kokoonsa ole aina tyytyväisiä. Kerroin ettei ole syytä laihduttaa ellei ylipaino saa ihmistä sairaaksi. Siihen liittyy paljon sairauksia joiden vuoksi painoa on pakko tiputtaa terveellisemmälle tasolle.
Jotkut ihmiset ovat taas laihoja luonnostaan vaikka he söisivät lihottavasti.
Ajattelin itsekseni että toivon että jokainen äiti käy kasvavien naistenalkujen kanssa samaa keskustelua. Ulkonäköpaineet näkyvät jo lapsilla ja me aikuiset emme niitä liiemmin helpota omine ikuisine dieetteinemme ja ulkonäkökomplekseinemme.

Mutta entäs pojat sitten? Onko kukaan huomannut että 2000-luvun ilmiönä poikiin kohdistuvat ulkonäköodotukset ovat kohonneet huimasti siitä mitä ne olivat aiemmin.
Pojilla on yhtälailla paineita olla hoikka, omata lihaksia ja poikien pitää myös osata pukeutua trendikkäästi, laittaa hiuksia ja näyttää hyvälle.
Poikiin kohdistuvat paineet ja ongelmat sivuutetaan usein ja huomio kohdistuu tyttöihin. Koska jonkun stereotypian mukaan tytöt tuntevat enemmän ja tytöt kestävät huonommin tällaista ja pojat kyllä kestävät kaikkea vaikka mikä olisi.
Ihmiset kestävät jos he joutuvat kestämään, sukupuolesta riippumatta. Pojille annetaan vaihtoehdoksi vain pärjätä, koska he ovat poikia.
Onko kukaan koskaan miettinyt mitä pojista tulisi, jos tunteet otettaisiin yhtä herkästi huomioon kuin usein tyttölasten kasvatuksessa tehdään?
Sen lisäksi että sukupuolirooleja koskevat paineet kohdistuvat yhtälailla kumpaankin, ovat aiemmin tyttöjä rasittaneet ulkonäköpaineet nyt poikien hartioilla yhtäpaljon kuin paineet pärjätä ovat tyttöjen niskassa.

Me vanhemmat sorrumme liian herkästi ajattelemaan lapsistamme stereotyyppisesti koska se on helppoa. Pitäisi pyrkiä ajattelemaan muutenkin muita ihmisiä vain ihmisinä, ei heidän edustaman sukupuolensa kautta. Helpottaa kummasti kun tunnistaa vastakkaisella sukupuolella täysin samat ajatusmaailmat jotka on aiemmin stereotyyppisesti mieltänyt saman sukupuolen tyypilliseksi ilmentymäksi.
Ei ole olemassa tyypillista ja tavallista. On olemassa erilaisten ihmisten erilaisia tapoja. Sukupuolesta riippumatta.
Jos kotona puhutaan kiivaasti aiheesta ettei ole naisten töitä ja miesten töitä sen hyödyn siitä puheesta saa nollattua helposti sillä että itse käyttäytyy vahventamalla stereotypioita ja päivittelee että oho, kuinka mies tiskaa ja katsoo hömppäsarjaa telkkarista.
Ei ne isot puheet, vaan ne pienet teot. Ja siinä välissä kaikki ne montakymmentä muuta normaalikokoista tekoa.

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Petjan viimeinen ilta

Kirjoitin viime kesänä kuoleman jälkeen Petjan viimeisen illan kertomuksen facebookiin jossa se on ollut julkisessa jaossa. Halusin että Petjan tarinan myötä ihmiset näkisivät terveydenhoitomme tilan ja ryhtyisivät vaatimaan julkisen terveydenhuollon nostamista suosta. Ja osittain niin kävikin. Asia oli lehdissä ja herätti paljon keskustelua. Petjan kohtalo toimi kasvoina ikävälle asialle joka tarvitsi huomiota.
Kirjoitus on käynyt esimerkkinä Paula Risikolla ja jopa Tarja Halosellakin asti luettavana. Syksyllä Valvira päätti käynnistää viisivuotisprojektin hoitovirheiden vähentämiseksi.
Meidän tapauksessamme olemme saaneet kirjalliset myönnöt itse sairaalalta hoitovirheiden osalta. Enää on kesken Valviran tutkintaprosessi asiasta saako lääkärit ja sairaala heidän kauttaan rangaistuksia. Riippuu meistä haluammeko nostaa asiasta poliisiasian. Emme ole toistaiseksi kuitenkaan näin vielä toimineet.
Neljän kroonisesti sairaan lapsen äitinä olen sairaalan vakiokasvoja ja näen ehkä enemmän kuin perusterveiden lasten vanhemmat esimerkiksi. Tai enemmän kuin kuka tahansa joka käy muutaman kerran vuodessa hakemassa pari antibioottikuuria päivystyksestä.
Hoitovirheet meidänkään kohdalla eivät olleet edes ensimmäisiä, niitä on tullut vastaan lukemattomia. Muttemme ole valittaneet, koska se on jälkeenpäin aina tuntunut työläältä prosessilta kun loppu on mennyt kuitenkin vielä hyvin.
Piti vaan sitten vielä nähdä sekin kun kaikki ei menekään enää niin.

Julkisen terveydenhuollon ongelmat ovat siinä että valtio pesee kätensä sen tilasta täysin. Laki takaa meille yhtäläisen oikeuden saada hoitoa mutta tämä ei enää nykyään toteudu. Valtio vähentää kunnille jakamaansa budjettia kerta toisensa jälkeen ja kunnat ovat yksin vastuussa terveydenhoidon järjestämisestä. Mitä velkaisempi kunta, sitä huonommat palvelut tässäkin kohtaa.
Resurssipula näkyy kiireenä, määräyksinä joilla on mahdoton tutkia potilasta kunnolla ja hoitohenkilökunnan mahdottomina työolosuhteina sekä palkkauksena.
Sen lisäksi kierrätetään halpatyövoimaa, opiskelijoita ja keikkalääkäreitä joista koostuu omat ongelmansa toimivassa hoitoketjussa.
Yksityinen sektori pahentaa tilannetta vain lisää. Sitä käytetään tekosyynä sille ettei julkiselle puolelle tehdä mitään enää. Sen piti alunperin olla sen pelastus, vaan toisin kävi. Alan itse jo kyllästymään lauseeseen "menkään yksityiselle".
Helsingin ulkopuolella ei liiemmin erikoissairaanhoitoa tai ensiapua/päivystystä ole tarjolla yksityisellä puolella jossa ruoho tuntuu aina olevan vihreämpää.

Minä en aio luovuttaa taistelua julkisen terveydenhuollon parantamiseksi. En koe että haluan uhrata enää yhtään lasta tai läheistä virheelle koska joku säästi jossain. Ei minulla näitä ylimääräisenä olisi ollut yhtäkään.


Petja Christoff 9.8.2001-1.7.2011


Poikamme Petja sairasti synnynnäistä hydrokefalusta lukuisien muiden sairauksien ohella.
Hänenkaltaisiaan lapsia syntyy vuosittain joitakin satoja, meidän Petjamme myöskin aivan pienen pienellä "valuvirheellä" varustettuna. Sairaala oli siis tullut vastasyntyneestä jo tähän melkein 10vuoden ikään mennessä tutuksi pojalle.

Hydrokefaluksessa aivoselkäydinneste ei kierrä normaalisti aivokammioissa eri syistä. Tämän vuoksi tarvitaan jokin joka poistaa nesteen muualle kehoon jotta aivoihin ei syntyisi aivopainetta. Yleensä tällainen toimenpide on shunttileikkaus, jossa asetetaan aivokammiosta vatsaonteloon asti vietävä venttiilillä varustettu letku joka poistaa ylimääräisen nesteen. Shunteista on toisinaan hieman ongelmia, infektioita ja tukkeutumisia yms.

Jokainen komplikaatio vaatii aina leikkauksen ja Petjallakin niitä oli takana kiitettävä määrä. Muutama vuosi takaperin päädyttiin tilanteeseen jossa uutta shunttia ei voitu enää asentaa ja piti keksiä jotain muuta.

Petjalle oli siis silloin tehty kolmannen aivokammion pohjanpuhkaisu eli fenestraatio.
Tämä oli uusi toimenpide ja hieman hankalampi leikkaus kuin shunttileikkaukset. Ihan samalla tavalla se meni myös umpeen kuin shunttikin, paitsi että se arpeutui kiinni.
Petjalla oli jo kerran aiemmin leikkauksen jälkeen fenestraatio arpeutunutkin. Ja kun se niin tekee, on kiire kun oireisto alkaa rajuna aivan yhtäkkiä.

Eli aivopaineen oireina oli tietyntyyppinen päänsärky, oksentelu ja tajunnantason lasku. Silmät yleensä kiilsivät Petjalla paineissa ja pupillit saattoivat olla eri kokoiset, lääkäri jos katsoi silmiin niin silmänpohjissa näkyi yleensä staasipapilla (turvonnut näköhermo) joka oli selvä merkki kohonneesta aivopaineesta.
Muuten yleensä lääkärissä otettiin magneettikuva tai TT-kuva aivoista jotta paine nähtäisiin.

Normaalisti me siis kiepattiin aivopaineoireilla MKS:n EA:n/päivystyksen erikoissairaanhoidon puolelta suoraan aivojen kuvausten kautta osastolle odottelemaan että paperit valmistuu ja lähettiin ambulanssilla Kuopioon KYSiin. Kerran on menty suoraan EA:n ovilta lanssiin. Yleensä homma toimi melko sutjakasti ja me mentiin aina ykkössijoilla hoitotoimissa eteenpäin että päästiin sinne neurokirurgin hoitoon KYSiin mahdollisimman pian.

Lukemattomista syistä nyt ei niin käynyt kuin olisi pitänyt.


Petjan alkoi illalla isällä ollessa särkeä päähän jäätelöä syödessä ja jätti mehujään kesken. Isä otti samantien minuun yhteyden ja kumpikin kummastelimme sokeriperson pojan käytöstä. Ei ole Petjalle normaalia. Petjan oireissa oli alkuunsa aina tarkka miettiminen ja seuraaminen joska Asperger-lapsena hänellä oli puutteellinen kiputunto ja ymmärsi sisältä tulevan kivun vasta kun se oli valtavan kova. Petja meni siinä heti jäätelön jälkeen nukkumaan ja hetken päästä tuli takaisin sieltä ja ilmaisi että tulee varmuuden vuoksi alakertaan jos vaikka menee pahemmaksi.

Siinä kotvan päästä katsellessa Housea, Petja alkoi oksentamaan. Isän kanssa puhuimme että pakko on lähteä päivystykseen, on tutunnäköinen meininki taas. Sovittiin että minä soitan ensineuvoon ja ilmoitan tulosta, isä hommaa mummin katsomaan kahta muuta lasta ja minä jään viikon vanhan vauvan kanssa tällä kertaa kotiin.

Minun puheluni on siis kirjattu EA:han: "kroonisesti sairas, hydrokefaluspotilas aivopaineoireilulla."
Jostain syystä tätä ei laitettu kiireelliseksi ja Petja jäi niiden yskäisten mummojen taakse jonottamaan yleispäivystykseen, kun hän olisi joka tapauksessa kuulunut erikoissairaanhoidon puolelle.
Petjan tila paheni hetki hetkeltä. Päivystyksessä hän oksenti jo 10minuutin välein ja päätä särki niin että poika huuti suoraa huutoa kivusta.

Yle-puolen hoitaja oli nuori ja kokematon eikä informoinut yle-lääkäriä asiallisesti ja oikein Petjan tilasta joten lääkäri ei saanut oireista oikeaa kuvaa. Sen lisäksi kumpikaan ei kuunnellut isää lainkaan joka oli mukana ja yritti sanoa useaan otteeseen että Petjan oireisto on sama kuin aina aivopaineissa mutta ei koskaan ole ollut näin rajuna alku ja jatkuminen. Että nyt olisi kiire.

Lääkäri tapasi pojan juuri sillä aikaa kun hänellä ei ollut kipuja pahemmin, kipu tuli aaltoina ja aina silloin pakotti oksentamaan limaa (Petja oksenti paineissa aina kirkasta limaa) ja huutamaan. Oksennusten välillä Petja ei meinannut kestää hereillä. Silti Petja oli kuvattu yle-lääkärin mielestä tajunnaltaan normaaliksi...ja kirjattu että potilas yökännyt päivystyksessä, vaikka poika oksenti lukemattomia kertoja.

Käytävällä Petja yritti kiinnittää hoitajien huomiota huutamalla perään kun häntä sattuu niin kovaa ja aneli kipulääkettä, samaa kun hän saa aina leikkauksissa (oxynest). Ainoa tilanne jossa Petja itki, kun hän turhautui siihen ettei kukaan auta häntä.


Yle-lääkäri oli keikkalääkäri jolla ei ole vakinaista työpaikkaa missään vaan kiertää ympäri Suomea hoitelemassa muiden vuoroja ja ei siis täten tiennyt sairaalan sisäisiä käytäntöjä kelle lähetetään ja milloin. Hän konsultoi lastenlääkäriä osastolta ja valitteli ettei täällä pääse ennen aamua ainakaan magneettikuvaan koska se laite on rikki ja kuvaukset magneettirekan varassa.

Osastolla oli taas nuori ja kokematon uusi lääkäri joka määräsi Petjan osastolle tarkkailuun kun tässä vaiheessa olisi jo pitänyt pyytää KYSin konsultaatio ja ottaa aivoista kuvia. Mikkelissä kun ei voida hoitaa aivopainetta millään tavalla, tarkkailu on täysin turhaa.

Etenkin jos käy niinkuin nyt, tila äkisti huononee. Silloin ollaan ihan väärässä kaupungissa hoidon suhteen. Jos tilanne huononee nopeasti on kyse minuuteista. En vieläkään ymmärrä miten jätetään neurologisesti perussairas lapsi tarkkailtavaksi kun oireet on silmitön päänsärky, limaiset oksennukset, pupillit erikokoiset jne. selkeä neurologinen status!

Lääkäri oli kuuleman mukaan ajatellut ettei turhaan säteilytä Petjaa TT-kuvalla kun magneettikuvaa ei olisi saanut otettua sen laitteen ollessa rikki. Jos kuva olisi otettu olisi selvinnyt aivojen tilanne.


Petja siirtyi osastolle siis ja isä mukana siinä saatteli pojan sekä selitti taas lääkärille Petjan tilannetta. Ja selitti myös että kipu on todennäköisesti vielä kovempi kuin luullaan että aikaisemmin pari vuotta takaperin kun Petjalla oli umpisuolentulehdus, vatsakalvontulehdus ja aivokalvontuledus yhtäaikaa, poika käveli itse ja kysyttäessä vointia vastasi että ihan ookoo. Isä teki mielestään selväksi että Petjan tilanne ei ole mitään muuta kuin aivopainetta, olihan tämä moneen kertaan nähty juttu meillä. Lääkäri nyökytteli ja ainakin vaikutti ymmärtävänsä. Jälkeenpäin papereista käy ilmi että aivopainetta lääkäritkin ovat epäilleet, se miksi se ei näy hoidon linjauksissa jää kysymysmerkiksi.

Petja sai kipulääkettä osastolla, vaan parasetamolia ja pronaxenia suun kautta. Poika nieli oksennusta alas ja kysyi lupaa hoitajalta koska se on imeytynyt tarpeeksi että saa oksentaa. Petja oksenteli toistuvasti lääkkeitä ulos. Isän oli lähdettävä päästämään mummi pois lastenvahdista ja oletti että Petja ehkä siirretään KYSiin yön aikana. Tämän jälkeen poika oli yhä ollut kivulias ja torkkunut koko ajan. Lääkäri oli käynyt taas yöllä uudelleen ja hoitaja oli lähtenyt siinä samalla hakemaan jotain laitetta huoneeseen ja Petja oli sillä välin mennyt tajuttomaksi, huulet siniseksi ja kutsuttiin elvytysryhmä. Tässä vaiheessa takapäivystäjä saapui paikalle ja tehtiin sitten KYSiin konsultaatio sekä laitettiin TT-kuvaan jossa oli valtavan laajat aivokammiot suuresta aivopaineesta. Tämä siis kun oli jo liian myöhäistä.

Petja meni kiireenvilkkaa ambulanssissa aamuyöstä KYSiin ja suoraan leikkauspöydälle ja sai avodreenin poistamaan painetta joka laskikin nopeasti. Toimenpiteellä ei ollut enää mitään merkitystä koska tajuttomuuden hetkellä aivopaine oli fataali ja tuhosi elintoimintoja säätelevän keskuksen pysyvästi. Petja oli enää elintoiminnoiltaan koneiden varassa. Myöhemmin päivällä kun olimme paikalla kummatkin Kuopiossa sanoimme hyvästit rakkaalle pojallemme, koneet suljettiin ja Petja nukkui pois.

Mikään ei ole koskaan sattunut enempää.


Muutamaa päivää aiemmin (tämän luin epikriisistä myöhemmin) Petjalla oli silmäpoliklinikan käynti jossa näkyy jo turvonneet papillat silmänpohjissa. Miksei silmälääkäri lähettänyt eteenpäin kun se on selkeä merkki aivopaineesta? Aikaa olisi ollut enemmän ja tältä olisi vältytty.

Tästä voidaan myös päätellä että Petjalla oli staasipapilla (niinkuin aiemmissakin paineissa ollut) sillon kohtalokkaana torstainakin mutta miksi kaksi lääkäriä eivät sitä nähneet? Kumpikaan tutkineista lääkäreistä ei ole kirjannut tällaista tutkimusta tehneensä edes vaikka se kuuluu tehdä jos aivopainetta epäillään.


Sain Petjan paperit kotiin, niistä puuttui päivystyksen paperit sekä labravastaukset. Kävin sitten myöhemmin hakemassa ko paperit koska halusin saada selkeän kuvan siitä mitä tuona torstai-iltana tapahtui. Yllätys oli melkoinen, lisää hoitovirheitä. Tähän asti kyseessä on sarja väärin linjattuja hoitoja tai lähinnä hoitamatta jättämisiä. Lastenosaston lehdellä luki labroista vain muutamasta perusverikokeesta tulos ja sitten perässä "labrat normaalit".

Päivystyslehdeltä näin että Petjasta oli määrätty myös sokerit ja verikaasut. Petjan sokerit olivat kahdessa kokeessa kummassakin korkeat.

Oksentelevalla aivopaine-epäilyllä se kertoo selkeästi aivotapahtumasta koska aivot luovuttavat ahdingossaan glukoosia verenkiertoon jollon sokerit nousevat.

Verikaasut ovat katastrofaalisissa lukemissa. Petjalla oli selkeä alkaloosi, eli happo-emästasapainon häiriö jossa elimistö on liian emäksinen. Osasyynä tuo aivotapahtuma ja osasyynä raju oksentaminen jonka vuoksi elimistö menetti happamuutta. Alkaloosissa elimistössä on liikaa happea ja se alkaa hidastuttamaan hengitystä koska keho pyrkii tasapainottamaan tilannetta. Happiosapaine jonka kuuluisi olla 10-13kPM välillä oli pahimmillaan 67,2kPM.

Mietin että onkohan tämä tieto edes mennyt lääkärille, kun mitään ei missään kukaan tästä maininnut että labroissa oli tällaisia löydöksiä. Kunnes löysin hoitolehdeltä maininnan: "kontrolloidaan vekaas-L aamulla". Eli tieto oli että ne olivat päin honkia, mitään ei vaan tehty. Jos arvot ovat noin paljon pielessä niitä ei pitäisi sivuuttaa sillä että katsotaan ne aamulla uudelleen.

Sama kuin katsoisi tulipaloa ja toteasi että joutaahan sen myöhemminkin sammuttamaan.

Niin kaikki meni pieleen lapsen hoidossa, tällaista ei saisi tapahtua. Ei kenellekään. Edes oireen hoitaminen jäi sairaalassa puolitiehen eikä Petja saanut kunnon kipulääkitystä ja koki valtavan tuskaisan kuoleman. Inhimillinen tekijä on tässä yksi hoitovirhe muiden joukossa.

Haluan että tämä tulee yleiseen tietoon jotta joku jossain välttyy samalta kohtalolta. Miksi näin kävi? Miksi vanhempaa ei kuunneltu? Miksi ei tutkittu kunnolla?
Miksi ei konsultoitu kun oma tietämys loppui? Miksi oireita sivuutettiin kerta toisensa jälkeen? Miksi?
Kysymykset pyörivät mielessä eivätkä ne varmasti koskaan vaikene. Huutava vääryys on tapahtunut. Lapsi on haudattu koska liian usea henkilö ei tehnyt työtään.

Eikä meistä vanhemmistakaan tule enää koskaan ehjiä.


torstai 22. maaliskuuta 2012

Arkienkeleitä odotushuoneessa

Tämä päivä on ollut hyvä esimerkki huonosta sellaisesta.
Olen ärsyyntynyt omaan riittämättömyyteeni lukemattomia kertoja, ja siihen että minun pitää olla niin tärkeä etten tärkeydeltäni ehdi hoitamaan omia asioitani loppuun. Sitten kun asiat junnaavat paikallaan syytän itseäni laiskaksi ja alan hoputtamaan tahtia.
En ole koskaan tullut sinuiksi kiireen kanssa ja aina kun huomaan kiirehtiväni jotain, tajuan samalla tekeväni sen yleensä turhaan. Harvassa on ne kerrat kun ihan oikeasti sillä on ollut jotain merkitystä säästänkö tohinallani minuutin tai kaksi, jotka menetän kiireen aiheuttaman hajamielisyyteni vuoksi etsiessäni sitä mitä minun kuului etsiä jos vain muistaisin sen.

Vielä vähemmän pidän kiireestä ja sen tuomasta elämän laiminlyönnistä nykyään. Koska sellaisena sitä pidän. Kiire siirtää katseen yleensä pois sen hetkisestä tilanteesta johonkin muuhun. Hetkissä lipuu paljon ohi jos ei sitä ehdi näkemään. Ajatellessa hiki pinnassa tulevaa rutistusta jotain varten, jää elämättä nyt sekä kohta, ja niissä olevat tunteet, ihmiset ja tärkeät asiat.
Inhoan sitä miten jumalattoman negatiivinen minusta tulee silloin. En näe enää mitään ympärilläni ja koko tilasta tulee valtava odotushuone.
Minä odotan jotain kiireellä ja käsken suvereenisti kaikkia muita kanssaihmisiä odottamaan kanssani. Odota! Teen tämän yhden jutun... Odota! Kohta! Odota!
Jälkeenpäin miettiessä sitä ajattelee häpeänkaltaisin tuntein, että on antanut jonkun tuollaisen mörön ratsastaa itsellään ja kyykyttää koko perhettä. Mikä avuton orja sen alla onkaan.
Pelastukseksi rientävät nämä pienet arkienkelit, kädet suorina ottamaan kiinni ja pysäyttämään ratsun.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Pitkään mietitty aloitus

Olen ajatellut kauan kirjoittavani blogia ihan vaan kirjoittamisen vuoksi. Toisinaan minulla tuntuisi olevan sanottavaa niin paljon ettei päivissä riitä tunnit siihen jos aloittaisin jonkun asian käsittelyn likimainkaan niin perusteellisesti kuin tapanani on.
Ja sitten niinä muina päivinä hukun tämän arjen sekaan niin että ajatuksillani, tunteillani tai oikeastaan millään ei ole tilaa, kun soturin ääni päässäni huutaa: "Järkeistä, kliinisty, ole neutraali ja pärjää!"
Uskoisin kuitenkin saavani ehkä aikaan jonkilaisen kokonaisuuden blogiini, vaikka aiheet välillä saattavat olla päiväkirjamaisia, toisinaan käsitellen vaikeita aiheita. Voimakkaat mielipiteet omaavana ihmisenä kirjoitan myös yhteiskuntakriittistä tekstiä yhtälailla paljon.

Luomisprosessin tuska alkoikin sitten heti nimeä pohtiessa. Lopulta syntynyt blogin nimi "Vastalausemyrsky -ja arkiset ajopuut" kuvannee ehkä tätä hetkeä parhaiten.

Itse koen olevani pelkällä persoonallani jonkinasteinen vastalausemyrsky sellaiselle perustavallisuudelle. Olen ehkä boheemihko ja hieman omalaatuinenkin kai, erotun valtavirrasta ulkonäöllisesti jossain määrin myös. Itsestäni silti olen sitä mieltä että olen ihan tavallinen koska tämä on minun tavalliseni. Sen kai vielä jokainen määrittää itse mitä se kullekin on. Tavallisuus on oikeastaan alati poikkeava normi.
Ulosantini on joskus myös aikamoinen vastalausemyrsky koska otan kiivaasti kantaa asioihin ja erittäin suorasanaisesti. Usein myös joudun suuni kanssa hieman ongelmiinkin joskus kun en aina osaa ilmaista tarkoituksiani ihan yhtä hyvin.

Elämäni sekä perheeni elämä on ollut jo vuosia myrskyisä. Tiedättekös että se ei muuten lohduta ketään jos kun sanotaan käsi olalle taputtaen että: "niille annetaan enemmän vastoinkäymisiä ketkä jaksavat sen kestää". Miksi juuri minun on pakko, kuka sen päätti ja voiko tilauksen peruuttaa? Tällä hetkellä koen että elämme yhtä myrskyä ja arki on siinä heittelehtiviä ajopuita josta koitamme saada kiinni. Elämä menee päivä kerrallaan eteenpäin silti ilman että tässä osaisi ajatella tulevaisuutta ollenkaan. Suru vie ihmisen suunnan.
Menetimme viime kesänä esikoispoikamme Petjan kuukautta vaille kymmenen vuoden ikäisenä hoitovirheiden seurauksena. Tuntuu sille ettei tunne siitä muutu koskaan että se tapahtui ihan vasta eilen. Ikävä on ääretön. Pelastusrenkainamme on ollut nuoremmat sisarukset: Ennika 7vuotta ja Arttu 5½vuotta. Lasten surussa on joutunut olemaan vahva ja joutunut jaksamaan eteenpäin. Ja sitten on tämä nuorimmainen elämänpoiju, vastalauseMyrsky.
Myrsky oli kymmenen päivän ikäinen Petjan kuollessa, ja hän on jokapäiväisellä hymyllään ollut oikea vastalause kaikelle tälle surulle ja vastoinkäymiselle mitä elämä on viimeaikoina eteen tuonut. Myrsky on merkki siitä ettei pidä luovuttaa vaan pitää kiinni.
Kun pieni 9kk ikäinen herra tuhisee illat tässä varpaat puoliksi sylissäni, kirjoittelen minä näitä ajatuksiani ja tunteitani. Ja odotan uusia tuulia.