torstai 22. maaliskuuta 2012

Arkienkeleitä odotushuoneessa

Tämä päivä on ollut hyvä esimerkki huonosta sellaisesta.
Olen ärsyyntynyt omaan riittämättömyyteeni lukemattomia kertoja, ja siihen että minun pitää olla niin tärkeä etten tärkeydeltäni ehdi hoitamaan omia asioitani loppuun. Sitten kun asiat junnaavat paikallaan syytän itseäni laiskaksi ja alan hoputtamaan tahtia.
En ole koskaan tullut sinuiksi kiireen kanssa ja aina kun huomaan kiirehtiväni jotain, tajuan samalla tekeväni sen yleensä turhaan. Harvassa on ne kerrat kun ihan oikeasti sillä on ollut jotain merkitystä säästänkö tohinallani minuutin tai kaksi, jotka menetän kiireen aiheuttaman hajamielisyyteni vuoksi etsiessäni sitä mitä minun kuului etsiä jos vain muistaisin sen.

Vielä vähemmän pidän kiireestä ja sen tuomasta elämän laiminlyönnistä nykyään. Koska sellaisena sitä pidän. Kiire siirtää katseen yleensä pois sen hetkisestä tilanteesta johonkin muuhun. Hetkissä lipuu paljon ohi jos ei sitä ehdi näkemään. Ajatellessa hiki pinnassa tulevaa rutistusta jotain varten, jää elämättä nyt sekä kohta, ja niissä olevat tunteet, ihmiset ja tärkeät asiat.
Inhoan sitä miten jumalattoman negatiivinen minusta tulee silloin. En näe enää mitään ympärilläni ja koko tilasta tulee valtava odotushuone.
Minä odotan jotain kiireellä ja käsken suvereenisti kaikkia muita kanssaihmisiä odottamaan kanssani. Odota! Teen tämän yhden jutun... Odota! Kohta! Odota!
Jälkeenpäin miettiessä sitä ajattelee häpeänkaltaisin tuntein, että on antanut jonkun tuollaisen mörön ratsastaa itsellään ja kyykyttää koko perhettä. Mikä avuton orja sen alla onkaan.
Pelastukseksi rientävät nämä pienet arkienkelit, kädet suorina ottamaan kiinni ja pysäyttämään ratsun.

2 kommenttia:

  1. Ai että miten tutun kuuloista.

    VastaaPoista
  2. Tuttua kyllä tuo kiire ja riittämättömyyden tunne! Oon tolla tyylillä polttanu itteni pari kertaa loppuun ja se ei todellakaan ole kivaa. Koetahan välillä vähän hidastaa, ettei käy huonosti =)

    VastaaPoista