tiistai 27. maaliskuuta 2012

Avuntarpeesta

Jos joku tässä maassa tarvitsee apua, hänet pysäyttää varmasti sellainen byrokratiakoneisto että sen pureskeltua hetken aikaa haluaa muuttaa mieltänsä avuntarpeen suhteen. Olen törmännyt usein tähän ongelmaan kun elämä on vienyt ojasta allikkoon. Joskus käsityöyrittäjyyteni aikaan sairastelimme paljon, sekä minä, mies että lapset. Ja firmalla meni huonosti sen mukana, koko muu talous heitti hepsankeikkaa kasvavien sairastamisesta johtuvien kulujen vuoksi. Pyysimme apua sosiaalitoimistosta ja viiden kuukauden selvittelyn, kolmen virheellisen laskelman jälkeen sanoin etten tarvitse teiltä mitään kun ette ymmärrä. Pienyrittäjä kellä on hätä, ei saa rahallsesti apua mistään, koska kaikki firman tilille kilahtava myynti on "minun tuloani", tosin sosiaalitoimisto on sitä mieltä että yrityksellä ei ole lainkaan menoja jos siitä lähdetään. Tai ainakaan niitä heidän ei tarvitse ottaa huomioon.

Silloin tein päätöksen hommata lisätöitä kun ei kerran muutoin pärjätä. Mies meni töihin sairauksista riippumatta ja päätyi burnoutia käyvän pomon työpaikkaan josta ei saanut palkkoja ensimmäistä euroakaan. Se työsuhde päättyi nopeasti. Itse pakersin päivän firman duuneja, tein iltavuoroa kassalla kaupassa ja sen jälkeen yöllä firman duuneja. Voitte kuvitella miten pitkään sitä jatkui.
Minä aloin sairastella enemmän ja enemmän, lopulta saatuani vakinaisen työsuhteen vuokratyöpaikan kautta, sain potkut harjoitteluajalla liikojen sairaslomien vuoksi. Samaan aikaan osui myös miehen töiden epäonnistuminen ja oman sairauden paheneminen.
Silloin soitin sosiaalitoimistoon uudelleen masentuneena ja lannistuneena. Tarvitsemme apua.

Perheessämme Petja on omannut pisimmän diagnoosilistan sekä eniten operaatioita. Arttu on kai kakkosena sairaalassa ajanviettämisen kanssa. Ennikan ongelmat ovat lienee Petjan jälkeen syvimmät. Myrsky on hännänhuippuna kyllä kirimässä listojen nousukkaaksi. Sen lisäksi kaikilla meillä, lukuunottaen myös vanhemmat, on neuropsykologisia ongelmia: asperger ja AD/HD hieman varioiden. Pelkästään nämä seikat ovat sellaisia ettei meillä ole normaaliarkea verrattuna mihin tahansa muuhun perheeseen. Ihan ilman erityisen kuormittavia tilanteita muutoinkin.

Olemme tällä hetkellä odotelleet joulusta lähtien että sosiaalitoimisto saa järjestettyä meille kotiin ns. kriisiapua. Kuormittava elämäntilanne, suru, vaativat lapset, vaativa vauva joka ei nuku öisin kunnolla ja muut sairastelut ja ongelmat siihen päälle...lienee selvää ettei tämä ole ihan niin helppoa kuin mitä pääällepäin näyttää kun meitä tapaa kun kuuleman mukaan vaikutamme niin onnellisilta ja seesteisiltä.
Laitoin ennen viikonloppua tekstiviestin perhetyöhön: "Kuinka köyden päässä meidän tarvitsee olla että te muistatte meidätkin?"
Tänään soi puhelin ja täti siellä kyseli tarkasti että mikä meidän tuen tarpeemme on kun hän ei ymmärrä? Perhetyö on raportoinut että me tiedämme paljon lastemme ongelmista emmekä tarvitse kasvatuksellista apua ja lastenhoitoavusta olimme kieltäytyneet.
Pienen selittämisen jälkeen sain kuulijan toisessa päässä tajuamaan että vaikka miten tietäisimme asioista, se ei tarkoita että osaisimme toimia ja että emme tarvitsisi kasvatusalan ammattilaiselta tukea näissä seikoissa.
Ja että vaikka pärjäämme tässä arjessa nippanappa, se ei jätä meille sen rankkuuden vuoksi tilaa surra kunnolla myöskään. Jos on tottunut pärjäämään aina, ei osaa näyttää sitä tarvettaan apuun niin helposti. Hädän voi maskeerata voimaksi, ja surun onneksi. Minä en meinaa jaksaa mutta silti kestän. Ja olen surullinen kaiken aikaa, mutta samalla olen onnellisin pitkiin aikoihin.

*Ikävä iski katsellessa kuvia, tässä otos viime vuoden syksyltä kun pelleilimme web-kameralle lasten kanssa, kuvassa ylhäällä Petja, vasemmalla Arttu, sitten minä ja etummaisena Ennika. Tämä kuva saa minut pakahtumaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti