sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Lihavia ja laihoja keskusteluita

Tyttäreni Ennika täytti juuri seitsemän. Omasta innostaan hän oppi itsekseen jo lukemaan ja kirjoittamaan ennen viiden vuoden ikää. Ennika on tästä syystä altistunut aikaisemmin aikuisemmalle maailmalle kuin mitä on ehkä käsittänyt, koska hän on voinut lukea haluaamansa lehtien etusivuilta, televisiosta ja kirjoista.
Ennikan, kuten kaikkien lapsiemme kanssa käydään myös paljon asioita läpi keskustelemalla kaikesta avoimesti selittäen.
Viime aikoina häntä on puhuttanut paljon ihmisten koot, etenkin naisten koot.
Ne ovat niin selkeästi esillä joka puolella mediaa. Joka tuutista tulee erityyppisiä laihdutusohjelmia joissa normaalikokoiset naiset yrittävät pudottaa painoa milloin mitenkin ja minkä syyn vuoksi hyvänsä. Eräässä ohjelmassa laihdutetaan mahtuakseen hääpukuun joka on liian pieni. Tyttäreni kommentoi tätä, että: "ne eivät mahdu pukuihinsa koska ovat liian lihavia." Korjasin häntä sanoen että näillä naisilla ei ole muuta ongelmaa kuin se että puku on pieni ja ne uudet maksavat ihan liian paljon.

Aina aika ajoittain nousee esiin joku tilanne jossa tyttöni käsittää asiat juuri niin, että pitää olla laiha mutta myös normaalipainoinen ja laihakin joutuu laihduttamaan koska niin pitää tehdä. Tänään tyttö kysyi minulta onko minun mahani liian iso.
Mietin tätä kokonaiskuvaa ja tulin siihen tulokseen ettei Ennika lukemalla tätä ole oppinut, suurin osa tämänkaltaisesta viestinnästä on kuitenkin sanatonta.
Istuimme pöydän ääressä laitellen kynsikuvia hänelle ja juttelimme asiaa läpi.
Puhuimme siitä että on olemassa muitakin kokoja kuin laiha ja lihava tai pieni ja iso. Ja ne kaikki montakymmentä muuta kokoa ovat normaaleja vaikka kaikki eivät omaan kokoonsa ole aina tyytyväisiä. Kerroin ettei ole syytä laihduttaa ellei ylipaino saa ihmistä sairaaksi. Siihen liittyy paljon sairauksia joiden vuoksi painoa on pakko tiputtaa terveellisemmälle tasolle.
Jotkut ihmiset ovat taas laihoja luonnostaan vaikka he söisivät lihottavasti.
Ajattelin itsekseni että toivon että jokainen äiti käy kasvavien naistenalkujen kanssa samaa keskustelua. Ulkonäköpaineet näkyvät jo lapsilla ja me aikuiset emme niitä liiemmin helpota omine ikuisine dieetteinemme ja ulkonäkökomplekseinemme.

Mutta entäs pojat sitten? Onko kukaan huomannut että 2000-luvun ilmiönä poikiin kohdistuvat ulkonäköodotukset ovat kohonneet huimasti siitä mitä ne olivat aiemmin.
Pojilla on yhtälailla paineita olla hoikka, omata lihaksia ja poikien pitää myös osata pukeutua trendikkäästi, laittaa hiuksia ja näyttää hyvälle.
Poikiin kohdistuvat paineet ja ongelmat sivuutetaan usein ja huomio kohdistuu tyttöihin. Koska jonkun stereotypian mukaan tytöt tuntevat enemmän ja tytöt kestävät huonommin tällaista ja pojat kyllä kestävät kaikkea vaikka mikä olisi.
Ihmiset kestävät jos he joutuvat kestämään, sukupuolesta riippumatta. Pojille annetaan vaihtoehdoksi vain pärjätä, koska he ovat poikia.
Onko kukaan koskaan miettinyt mitä pojista tulisi, jos tunteet otettaisiin yhtä herkästi huomioon kuin usein tyttölasten kasvatuksessa tehdään?
Sen lisäksi että sukupuolirooleja koskevat paineet kohdistuvat yhtälailla kumpaankin, ovat aiemmin tyttöjä rasittaneet ulkonäköpaineet nyt poikien hartioilla yhtäpaljon kuin paineet pärjätä ovat tyttöjen niskassa.

Me vanhemmat sorrumme liian herkästi ajattelemaan lapsistamme stereotyyppisesti koska se on helppoa. Pitäisi pyrkiä ajattelemaan muutenkin muita ihmisiä vain ihmisinä, ei heidän edustaman sukupuolensa kautta. Helpottaa kummasti kun tunnistaa vastakkaisella sukupuolella täysin samat ajatusmaailmat jotka on aiemmin stereotyyppisesti mieltänyt saman sukupuolen tyypilliseksi ilmentymäksi.
Ei ole olemassa tyypillista ja tavallista. On olemassa erilaisten ihmisten erilaisia tapoja. Sukupuolesta riippumatta.
Jos kotona puhutaan kiivaasti aiheesta ettei ole naisten töitä ja miesten töitä sen hyödyn siitä puheesta saa nollattua helposti sillä että itse käyttäytyy vahventamalla stereotypioita ja päivittelee että oho, kuinka mies tiskaa ja katsoo hömppäsarjaa telkkarista.
Ei ne isot puheet, vaan ne pienet teot. Ja siinä välissä kaikki ne montakymmentä muuta normaalikokoista tekoa.

2 kommenttia:

  1. Poikien äitinä olen ehdottomasti sitä mieltä että tästä puhutaan liian vähän!
    Vaikka tytöille onkin kulttuurimme toimesta määritelty ahdistavan tiukat ulkonäkö- ja käyttäytymisnormit, niin siitä huolimatta tytön on useimmiten helpompi poiketa normista kuin pojan. Tyttö voi olla urhea soturi, mutta poika ei saa olla prinsessa.

    Tässä saa itsekin olla tarkkana siitä mitä puhuu, koska nuo pienet kuitenkin ohjelmoivat käytöskoodinsa sen mukaan mikä näkyy arjessa. Ei siinä auta istuttaa pentuja penkille ja pitää saarnaa periaatteista, jos sitten itse toiminnallaan vesittää koko jutun.

    VastaaPoista