keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Miksi aina tarvitsee pyytää?

Jäin miettimään eilistä avuntarpeesta tekemääni kirjoitusta. Erityislapsiperheiden avuntarve on ollut aiemminkin puheena tuttavapiirissäni, joissa tylyimmät vastaukset avuntarpeeseen ovat olleet: "myönnä ettet jaksa erityislapsen kanssa niin voimme ottaa lapsen huostaan."
Aika usealla erityislapsiperheellä tuntuu olevan sama ongelma kuin meilläkin. Ympärillä oleva tukiverkosto ei tue tarpeeksi ja ulkoinen avuntarve iskee herkemmin sitten rankkaan arkeen. Ei ole ketään muuta keltä saada tai pyytää apua.
Ja miksi pitäisi aina pyytääkään kun on lähimmistä ihmisistä kyse?

Kun Petja kuoli, varmaan sadat ihmiset lähipiiristämme sekä kauemmistakin tuttavaympyröistä sanoivat nuo maagiset sanat: "jos tarvitset jotain, pyydä vain."
En ole nyt liki yhdeksän kuukauden aikana vieläkään keksinyt mitään sellaista asiaa jota olisin joltain voinut pyytää. Olen tiettävästi puhunut että kaipaisin seuraa toisinaan koska olen yksinäinen, mutta mitään muuta konkreettista en ole osannut sanoa sen lisäksi että olkaa läsnä.
Viikkojen kuluessa eteenpäin kävi selväksi että sanat ovat helppoja sanoa mutta suru on ilmeisen pelottava asia. Minun tarvitsisi oikeasti pyytää ihmisiä kaikenaikaa ihan kaikkeen. Enkä koe jaksavani tehdä niin.
Enkä oikeastaan halua velvoittaa ketään siihen että pyydän jotain, koska näen myös suruni velvoitteena vastata pyyntööni myöntyvästi vain siksi että minulle ei voi sanoa eitäkään. Koska se suru on yksi syy siihen miksi ihmiset välttävät muutoinkin.
Tuttavapiiristäni on myös kadonnut ihmisiä kokonaan surun myötä. Suru jakaa ihmissuhteet sen mukaan mitkä kestävät sen ja mitkä eivät.

Miksi me ihmiset elämme nykyään niin omissa kuplissamme ettemme enää kuulu toistemme elämiin? Kuulumme juuri sen verran että tarvitsemme joka asiaan kutsun. Vastaamme sanattomaan pyyntöön kun lapsella on hätä, miksi jätämme vastaamatta läheistemme tarpeeseen?
Ystävät, rakkaat, sukulaiset, kaikki ketkä ovat elämissämme lähtemättömin syin, miksi te tarvitsisitte kutsua aina kaikkeen? Miksi me emme voisi vain välittää toisistamme sen verran että kysyisimme toisiltamme silloin tällöin: "Mitä sinulle kuuluu?"
Miksi apua tarvitsee pyytää, miksi sitä ei voi vain tarjota?
Ihmisen rakkauden tunnistaa siitä että hän haluaa kuulua toisen elämään, olla osana ja auttaa rakkaitaan hädän tullen. Saadessamme joskus jotain, miksemme muista rakastaa takaisin?

*Myrsky ei ihan vielä yletä keittiön tasolle ja on piirun päässä siitä että alkaa kävellä ilman apua!

1 kommentti:

  1. toi kysymys on hyvä, olen itekin miettinyt miksi aina pitää pyytää. ja useamman kerran kun apua olen pyytänyt sen toteuttaminen ei ole onnistunut. ja nykyään en sitä apua enää kehtaa edes pyytää. kaikki ei vain ymmärrä sitä taakkaa mikä erityisperheillä on, etenkään jos ei tule edes näkemään esim meidän kotiin miten paljon asiat rajoittaa meidän elämää.

    VastaaPoista