keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Pitkään mietitty aloitus

Olen ajatellut kauan kirjoittavani blogia ihan vaan kirjoittamisen vuoksi. Toisinaan minulla tuntuisi olevan sanottavaa niin paljon ettei päivissä riitä tunnit siihen jos aloittaisin jonkun asian käsittelyn likimainkaan niin perusteellisesti kuin tapanani on.
Ja sitten niinä muina päivinä hukun tämän arjen sekaan niin että ajatuksillani, tunteillani tai oikeastaan millään ei ole tilaa, kun soturin ääni päässäni huutaa: "Järkeistä, kliinisty, ole neutraali ja pärjää!"
Uskoisin kuitenkin saavani ehkä aikaan jonkilaisen kokonaisuuden blogiini, vaikka aiheet välillä saattavat olla päiväkirjamaisia, toisinaan käsitellen vaikeita aiheita. Voimakkaat mielipiteet omaavana ihmisenä kirjoitan myös yhteiskuntakriittistä tekstiä yhtälailla paljon.

Luomisprosessin tuska alkoikin sitten heti nimeä pohtiessa. Lopulta syntynyt blogin nimi "Vastalausemyrsky -ja arkiset ajopuut" kuvannee ehkä tätä hetkeä parhaiten.

Itse koen olevani pelkällä persoonallani jonkinasteinen vastalausemyrsky sellaiselle perustavallisuudelle. Olen ehkä boheemihko ja hieman omalaatuinenkin kai, erotun valtavirrasta ulkonäöllisesti jossain määrin myös. Itsestäni silti olen sitä mieltä että olen ihan tavallinen koska tämä on minun tavalliseni. Sen kai vielä jokainen määrittää itse mitä se kullekin on. Tavallisuus on oikeastaan alati poikkeava normi.
Ulosantini on joskus myös aikamoinen vastalausemyrsky koska otan kiivaasti kantaa asioihin ja erittäin suorasanaisesti. Usein myös joudun suuni kanssa hieman ongelmiinkin joskus kun en aina osaa ilmaista tarkoituksiani ihan yhtä hyvin.

Elämäni sekä perheeni elämä on ollut jo vuosia myrskyisä. Tiedättekös että se ei muuten lohduta ketään jos kun sanotaan käsi olalle taputtaen että: "niille annetaan enemmän vastoinkäymisiä ketkä jaksavat sen kestää". Miksi juuri minun on pakko, kuka sen päätti ja voiko tilauksen peruuttaa? Tällä hetkellä koen että elämme yhtä myrskyä ja arki on siinä heittelehtiviä ajopuita josta koitamme saada kiinni. Elämä menee päivä kerrallaan eteenpäin silti ilman että tässä osaisi ajatella tulevaisuutta ollenkaan. Suru vie ihmisen suunnan.
Menetimme viime kesänä esikoispoikamme Petjan kuukautta vaille kymmenen vuoden ikäisenä hoitovirheiden seurauksena. Tuntuu sille ettei tunne siitä muutu koskaan että se tapahtui ihan vasta eilen. Ikävä on ääretön. Pelastusrenkainamme on ollut nuoremmat sisarukset: Ennika 7vuotta ja Arttu 5½vuotta. Lasten surussa on joutunut olemaan vahva ja joutunut jaksamaan eteenpäin. Ja sitten on tämä nuorimmainen elämänpoiju, vastalauseMyrsky.
Myrsky oli kymmenen päivän ikäinen Petjan kuollessa, ja hän on jokapäiväisellä hymyllään ollut oikea vastalause kaikelle tälle surulle ja vastoinkäymiselle mitä elämä on viimeaikoina eteen tuonut. Myrsky on merkki siitä ettei pidä luovuttaa vaan pitää kiinni.
Kun pieni 9kk ikäinen herra tuhisee illat tässä varpaat puoliksi sylissäni, kirjoittelen minä näitä ajatuksiani ja tunteitani. Ja odotan uusia tuulia.

2 kommenttia: