perjantai 30. maaliskuuta 2012

Se mitä meihin on punottu

Herra Myräkkä päätti pitää kiireisenä viime yön konsertilla ja ilmeisesti sänkyrallin MM-kultaa pyöriskelemällä samaa rataa laidasta laitaan.
Aamuni ei siis ollut mikään energisin ja olin ihan varma että herään vasta iltahämärissä uuvuttavan kahviyliannostuksen jälkeen jolla olen hankkinut ensi yöksi itselleni kaveriksi insomnian.
Tympäännyin omaan allergiseen nuhaani ja totesin että kämppä tarvitsee reilua pöllyytystä että täällä on taas helpompi hengittää. Reippaana tyttönä imuroin jopa sohvat ja patjatkin kun siihen innostuin. Pyykinpesut nyt kuuluvat useampilapsisen kestovaippaperheen joka päiväiseen rumbaan. Pesin kuravaatteet, järjestelin paikkoja ja oikeasti tein aika ison määrän siivousta hymy naamalla päivän aikana ihan puolivahingossa. Kaikkinensa tästä punotui hyvä ja aikaansaava päivä!
Illalla kävin suihkussa ja olin juuri ottamassa Myrsky-herraa mukaan lutraamaan kun se kuului. Kamalin ääni minkä tiedän. Vaikka tunnistin sen, kysyin silti ovelta mikä oli hätänä vaikka kehoni jokainen karva värähti niin että ne huusivat vastausta yhteen ääneen.

En tiedä lohduttomampaa ääntä, enkä sitä ääntä seurannutta tunnetta jonka se herättää kuin oman lapsen itku joka suree ja ikävöi. Se on täysin omanlaisensa itku. Arttu on itkenyt ikäväänsä enemmän kuin Ennika, mutta nyt hiljattain hän on ollut hiljainen. Paitsi tänään.
Vanhempana ja itsekin surevana on aivan käsittämättömän vaikea tehtävä olla lapselleen lohtuna kun ei itsekään ole vielä sitä löytänyt.
Ajattelen niin että elämme elämäämme niinkuin punoisimme nauhaa, johon sekoittuu kaikki ne kokemukset, elämäntilanteet ja tunteet. Kaikista niistä me punomme oman erivärisen nuoran nauhaamme.
Joskus kun nauha näyttää sille ettei se kestä, se tarvitsee uusia nuoria jotta se olisi vahva. Toisinaan sen väri muuttuu liian synkäksi ja joudumme purkamaan osan nuorista ja punomaan ne uudelleen.
Meihin punottu suru on se nuora joka purkautuessaan vaihtaa värinsä sitten kun nauhamme on riittävän vahva. Toivoisin niin että voisin vaihtaa sen värin edes lapsiltani jollen itse siihen pystyisikään.

Tänään on taas perjantai-ilta. Ennen tässä kohtaa oli iloisen värinen ja vahva yhteinen nuora. Perjantaisin vietimme aikaa yhdessä siivousten jälkeen, kävimme saunassa ja söimme sipsejä katsellessa hauskoja kotivideoita. Perjantai oli perheen päivä. Suru vei siitä jotain vaikka vietämme edelleen sitä iltaa samoin.
Perjantai on Petjan kuolinpäivä. Tänään tulee 9kk siitä kun minun nauhastani katosivat kaikki värit. Jäljellä siitä on vielä muutama rihma joista pidän kiinni tiukasti.


*Päivän projekteina aloitin myös tekemään lastenhuoneeseen uutta pesää Angry Birdseille virkaten.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti