maanantai 26. maaliskuuta 2012

Vimmainen kevätaurinko verhonraossa

Huokaisen nyt silti ääneen helpotuksesta kun totean että ihana arki ja normaalit rutiinit, vaikka samalla pelkään että ei tämä ole kuin hetken pysäkki.
Meillä on taas viimeaikoina sairastettu joka kulkutauti aivan huolella ja kaikkine jälkitauteineen. Kahteen puoleen kuukauteen mahtuu influenssaa, RS-virusta, parainfluenssaa, keuhkoputkentulehdusta, keuhkokuumetta, korvatulehdusta, yksi aivotäräys, epämääräinen kuumeinfektio ja viimeiseksi norovirus. Että lystiä on piisannut ja ajasta ollaan oltu 1½viikkoa välissä likimain terveinä ettei kukaan ole ollut sairas. Kahden viikon vatsatautiepidemian jälkeen lapset palasivat eskariin ja päiväkotiin tänään ja oltiin taas ihan vaan vauvasilteen.
Paljasta vauvaelämää, puurosuukkoja, nipisteleviä kynsiä, kaatuvia tuoleja ja kuolaista postia. Puhdasta zeniä kun koitat ripustaa harsoja vauvan istuessa pyykkikorissa vaippa suussa.

Jotain hyötyä tästä sairastelusta, kevät on alkanut pikkuhiljaa sillä aikaa ihan salakavalasti! Vaikka en ole ollut edes pihalla, imen itseeni kevätaurinkoa ja sen aiheuttamaa vimmaa puhdistaa, uudistaa ja saada aikaiseksi.
Kyytiä on saaneet kausivaatevarastot, harrastusvälineet, pienet kestovaipat ja lastenvaatteet. Kirppisinto on kova ja tilaa pitää saada kesälle!
Ja siivota, sisustaa, ommella, neuloa, maalata, uudistaa vanhaa ja askarrella!
Miten voikaan noista verhojen läpi tunkevista säteistä tulla tällainen olo?

Hieman samankaltainen olo minulla on ollut surun suhteen, se on uudistanut minua niinkuin kevätaurinkokin tekee. Olen aiemmin ollut elämästä kaiken irti ottava hyväntuulinen opportunisti. Vaikka puhetapaani kuuluukin toisinaan suuriääninen myrskyäminen kaikesta mahdollisesta josta vaan pystyy ääntä nostamaan, koen että se on yksi turvakeinoistakin jopa. Toinen niistä on järkeistäminen ja kaiken kliinistäminen. Niillä pärjää minkä tahansa läpi silloin kun hymy ja positiivisuus ei kanna.
Olen läheisistäni herkästi huolestuva ihminen, kana-emoksi taisivat sanoa jo yläasteikäisenä. Esimerkiksi nämä piirteet minussa ovat uudistuneet, tai oikeammin voimistuneet äärimmilleen. Olen kuin pinaattia syönyt Kippari-Kalle kun ajattelenkin sitä miten nykyään otan ihmisten ongelmat itselleni ja pullistelen niiden kera.
Huolestun käsittämättömän helposta ja yritän auttaa ihmisiä asioissaan puhumalla. Vaikka se joskus kuulostaankin kaiken myrskymisen takaa enemmän läksytykseltä.

Olen myös tullut allergiseksi sille miten ihmiset hukkaavat asioita itsestään ja elämästään koska he lakkaavat elämästä. He lopettavat nauttimisen pienistä asioista ja tavallisesta, tylsästä arjesta ja etsivät kokoajan jotain uutta, suurta ja mahtavaa. Elämällä pitää tehdä mitä haluaa, ei mitä muut haluavat, muut olettavat sinun haluavan tai mitä sinun kuuluisi haluta. Elämä on kärsinyt monessakin suhteessa inflaatiosta, tavallisuudessa ei ole arvoa. Vaikka tosiasiassa, kaikista kalleimmat asiat ovat juuri siinä.
Tarvitsee vain kevätauringonsäteen verhonraosta, jotta huomaa niiden loisteen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti