lauantai 28. huhtikuuta 2012

Toipilaat kotosalla!

Ei voi sanoa kun että huh mikä reissu on tullut heitettyä!
Lähdin oman leikkaukseni jälkeen kivuista ja muista huolimatta Artun ja isin mukaan Kuopioon. Olin yllättävän hyvässä kunnossa vaikkakin monta päivää on mennyt kuin usvassa koska verenpaineeni ei meinaa pysyä kunnon lukemissa.
Minulla on alhainen verenpaine normaalistikin ja jostain syystä reagoin voimakkaasti puudutuksiin ja nukutuksiin. Nytkin havahduin siihen että hoitaja taputtelee minua että "MUISTA HENGITTÄÄ!" kun torkuin hämärän rajamailla ja saturaatiomittari alkoi soida huonon hapetuksen vuoksi. Verenpaineeni oli oikeastaan shokkiluokkaa, katsoin monitoria ja lukemat näyttivät 75/28. Siinä sitten hoitajat tehonesteyttivät minua ja lämmittivät ja ties mitä kun retkotin pedillä voimattomana ja sormet kylmänä yrittäessäni pysyä jotenkin tajuissani.
Kotonakaan nuo paineet eivät ole kyllä korvia huimanneet ja väsyttää kaikenaikaa ja hengästyttää kun sydän ei saa tarpeeksi pumpattua happea joka paikkaan noiden yhä ikävän matalien paineiden vuoksi.

Sen sijaan Arttu oli niin reipas kun vaan voi poika olla ja oli muutamassa tunnissa leikkauksen jälkeen juomassa pillimehua ja syömässä tofujäätelöä. Artun rinnasta poistettiin kuulema vähän sitä sun tätä. Eli rasvaa, neljä kalkkeumapattia ja sen lisäksi leikeltiin niitä verisuonia.
Kirurgi oli sitä mieltä ettei muutos näyttänyt ihan sille helpommalle vaihtoehdolle eli verisuonikasvaimelle joka olisi ollut poistettavissa helposti. Vaan että tämä olisi synnynnäinen verisuonten epämuodostuma joka kasvaa iän myötä.
Ikävän siinä tekee se että jos se on sellainen, se tulee todennäköisesti takaisin. Se aiheuttaa kipuja ja vaikuttaa jopa verenkiertoon aiheuttaen epämukavia oireita ja näistä voi lähteä jopa veritulppia liikkeelle.
Näitä ei mielellään leikata useasti vaan pyritään pienentämään epämuodostuneita suonia ruiskuttamalla erinäisiä supistavia aineita niihin koska näiden uusintaleikkauksiin liittyy korkeat komplikaatioriskit.
Koepala selvittää minkälaisesta epämuodostumasta oli kyse sitten ja kuulemme sitten myöhemmin tarkemman tiedon asiasta ja millaiset jatkoseurannat tämä vaatii.
Mutta tämä on nyt tällä kertaa hoidettu ja Artun kanssa vietämme jo toipilasaikaa kotona.

Voin muuten sanoa että oli kovin nostalgiareissu KYS:iin. Samat hoitajat ja sama huone jossa Petjan kanssa olimme kaksi vuotta sitten kuukauden ja missä yleensä olimme muutenkin leikkausreissuilla.
Meidät muistettiin siellä, mikä tuntui hyvälle. Minusta tuntui sille kuin Petja olisi ollut mukanamme kokoajan.

*Arttu esilääkityksen alaisena hyvällä fiiliksellä

*Unipupu sai myös rannekkeen koko sairaalan kaikkiin laitteisiin


keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Artulla on enkeli

Matkustimme tänään Kuopion yliopistolliseen sairaalaan Artun tilanteen vuoksi tutkimuksiin. Lähtökohtahan oli että me saimme kiireellisenä lähetteen lisätutkimuksiin KYS:iin, koska Artun kylkivälilihaksissa oli MKS:n mukaan neljä kalkkeutunutta pattia ja niiden päällä turvotusta. Heidän mukaansa verisuonitusta ja vilkasta verenkiertoa näissä ei ollut jotenka olisivat senkin mukaan hyvälaatuisia. Mikkelin keskussairaala ei kuitenkaan tehnyt siis diagnooseja edes alustavasti koska nostivat suoriltaan kädet pystyyn etteivät osaa sanoa yhtään mitä nuo muutokset voisivat olla.

Me sitten sillä aikaa odotellessa olemme läpikäyneet täällä tunteita laidasta toiseen. Puhuimme perheen kesken syksyn hoitojen järjestämisestä ja lasten koulujen alkamisesta. Artun isä sanoi ne sanat ensin: "jos tuota poikaa nyt enää ylipäätään on olemassa".
Pelko menettämisestä on niin vahvasti läsnä että se on henkinyt joka hetkessä kuristaen siitä värit.
Kaikki on ollut jokseenkin pysähtynyttä, vähän samaan tapaan kuin Petjan kuoleman jälkeen. Olemme olleet lamaantuneina siitä epätietoisuudesta jonka Artun tilanne on tuonut että emme ole oikein osanneet asettua tekemään kotonakaan juuri mitään.
Olemme vain odottaneet. Sama odottava tunne oli minulla silloin kun lähdimme ajamaan kohti Kuopiota edellisen kerran.
Tuntui kuin olisin ollut menossa tuomiolle koko elämästäni, olin varma että jotain pahaa olisi tapahtumassa. Odotin pahoin aavistuksin tulevaa.
Mutta minulla oli silti toivoa, lähtiessä jätin palan piirakkaa jääkaappiin. Se olisi Petjalle kun tulisimme takaisin.

Ajoimme samassa hiljaisuudessa tänäänkin Kuopioon jossa ajoimme edellisen kerran pois sieltä, auto tyhjänä lapsista.
Nyt lapset olivat takapenkillä, mutta hekään eivät puhuneet lähes koko kahden tunnin matkan aikana sanaakaan. Tunnelma oli niin ahdas että sen tunsi joka solulla.
Hengästyin hetkittäin siitä olosta minkä tuo matka aiheutti ja puristin Peteä kädestä tiukempaa. Kumpikin tiesimme mistä oli kyse vaikka vain katsahdimme toisiimme tien ja matkanteon lomassa. Tähän ei tarvittu sanoja.
Radiosta soi samalla Robbie Williamsin Angels.

Artun rinnassa ei oltu havaittu Mikkelissä neljän kalkkeuman päällä olevaa "turvotusta" tarkemmin.
Se on viiden senttimetrin kokoinen verisuonikasvain jonka alareunassa nuo kalkkeumat ovat. Se selvisi KYSissä asiaa tarkemmin katsomalla. Kasvain vaikuttaa hyvälaatuiselta joskin kalkkeumat reunoilla mietityttävät koska ne eivät ole verisuonikasvaimelle tyypillisiä.
Poika leikataan perjantaina ja patologia saa selvittää asian tarkemmin. Ja me jäämme odottamaan piirakanpalan kanssa sitä että ei ole tulossa enää tulevaisuudessakaan mitään yllätyksiä enää sen asian suhteen vaan muutokset loppuvat tähän.
En usko enkeleihin tai muihin uskonnollisiin asioihin, uskon silti että energia ei katoa.
Artun isoveli suojelee häntä koko matkan, kävi miten hyvänsä.


*Ripustin nyt vasta Petjan kuoleman jälkeen lahjaksi saadun enkelin makuuhuoneeseen

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Odottamista ja ihmettelyä

Aika menee niin hitaasti kun odottaa jotain. Arttu ei onneksi ole tällä hetkellä kipuileva, vain yhtenä yönä sanoi että rintaa pisteli ihosta mutta muuten on aikalailla oma itsensä. Mutta kun tälle huolelle kun ei voi mitään. Eikä sille että joutuu odottamaan tiedottomana kaikesta, tietämättömän ajan että sitten voi huolestua siitä mitä sitten tiedetään. Me olemme joutuneet kokemaan jo paljon sairastamista perheessä ja siihen on osittain tottunut. Mutta tähän odottamiseen ei totu kyllä sitten millään. Itse olen vielä sen luonteinen ihminen että minun on PAKKO tietää JOTAIN jonka kautta pystyn käsittelemään asiaa jotenkin. Nyt Artun tila on niin erikoinen että kun ei ole yksinkertaisesti MITÄÄN konkreettista sanottavaa muuta kun neljä kalkkeutunutta muutosta, on tietoa aivan liian vähän että sillä tekisi yhtään mitään. Pääasiahan tietysti on että Arttu voi nyt hyvin, mutta tuo asia muistuttaa itsestään kun Arttu on sisällä kokoajan ilman paitaa ja se turvonnut möllikkä ilkkuu siinä rinnassa että: "ettepäs tiedä mitä täältä on tulossa". Ensi viikko tulee olemaan kaaosta. Minulla on itselläni leikkaus torstaina, Arttu lähtee todennäköisesti ensi viikolla Kuopion yliopistolliseen tutkittavaksi ja täällä pitää taas revetä sataan eri suuntaan kaikkien lasten kanssa. Saa nähdä miten tästä taas selvitään.

*Turvotus pattien päällä on kohtuullisen näkyvä

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Elämä heittää yllätyksillä

Viime päivät ovat olleet blogissa hiljaista koska elämä on ollut niin kiireistä.
Ilta-aikaan en ole jaksanut enää blogia päivitellä ja viikonlopun jälkeen tulleiden uutisten jälkeen en ole oikein edes osannutkaan.
Myrsky pääsi unikouluun sairaalalle lauantaina, ja pääsi sieltä tänään pois. Nukumme nyt ensimmäistä yötä kotona ja saa nähdä miten paljon herra ränkkää taas kotona.
Ensimmäiset kaksi herätystä tähän asti on mennyt tutilla ja tassutuksella ohi.
Sain myös Myrskyn nukahtamaan ensimmäistä kertaa IKINÄ itse omaan sänkyynsä.
Toivottavasti unikoulussa saatu edistys pysyy nyt kotonakin.

Yritin jonkun verran nukkua univelkaakin pois, mutta sen sijaan Arttu kipuili niin valtavasti että kävimme useamman kerran päivystyksessä pojan kanssa josta meidät käännytettiin kokoajan kotiin. Kolmannella kerralla tilanne muuttuikin sitten ja meidät otettiin tosissaan.
Artulla on aaltoilevia vatsakipuja silloin tällöin, nyt taas todella kovana.
Poika makaa kipukohtausten aikana huulet valkeana selällään jalat koukussa ja liikkumatta vastaten vain kuiskaamalla yhdellä sanalla kysymyksiin.
Kipujen helpotettua lapsi on liki normaali itsensä mutta kieltäytyy taas syömästä mitään kiinteää. Jokunen aika takaperin tutkittiin sen lisäksi tiheentynyttä virtsaamistarvetta ja hikoilua. Näiden oireiden seurauksena veriarvoissa kalium tippui normaalin alaraja-arvoksi ja sen allekin. Sen lisäksi Artun otsaa särkee.
Nyt kaikkeen liittyi taas uusi oire.
Huomasimme Artun rinnassa kämmenen kokoisen turvotuksen, näytti sille kuin pojalle olisi kasvanut toisen nännin yläpuolelle rinta. Niin iso turvotus siinä oli joka lillui ihon alla sitä painellessa.
Poika kävi ultrauksessa sekä röntgenkuvissa ja turvotuksen alta paljastui neljä kasvainmaista muutosta, kalkkeutuneita pieniä tasaisen pyöreitä, aivan kuin olisi hauleilla rintaan ammuttu. Pallurat ovat kiinni kylkivälilihaksissa ja vaikuttavat hyvälaatuisille sen perusteella etteivät ole siitä kiinnittyneet muihin vieruskudoksiin tai luihin ja eivät sisällä paljoa aktiivista verisuonitusta joten eivät kasva nopeasti. Kuvat kävivät usealla radiologilla ja lastenlääkärillä ja kukaan Mikkelissä ei tiedä mitä nuo muutokset ovat tai mihin ne voisivat viitatakaan. Ovat kuuleman mukaan sen verran erikoisen näköisiä etteivät osaa sanoa mitään niistä. Meillä on nyt sitten kiireellinen lähete Kuopioon yliopistolliseen sairaalaan katsomaan mitä Artun rinnassa on.
Näin se elämä jaksaa yllättää.

*Arttu odottelemassa ultrausta

torstai 12. huhtikuuta 2012

Oma koti kullan kallis

Tänään heräsin. Nahkeasti mutta kuitenkin, lorvaillen ensin olohuoneeseen patjalle ja siitä pienen potkimisen jälkeen aamutoimille.
Yö oli taas tyypillinen, Myrskyn heräämisissä en laskuissa pysynyt enää puolenyön sarjatulen jälkeen. Eilinen neuvottelu ahdisti ja mietitytti vieläkin ja senkin vuoksi olotila oli varsin epäsosiaalinen. Mietin että jos minun ei olisi pakko pyytää apua siltä taholta, pyytäisin sitä muualta. Mutta meilläkään kun ei ole sitä kattavaa tukiverkostoa ympärillämme johon nojautua niin on pakko pyytää sitä viralliselta taholta.
Onneksi tänään ei tarvinnut lähteä mihinkään vaan pystyi olemaan kotona möllöttämässä ja tehdä mitä mieleen juolahtaa. Join vasta aamukahvia ja naputtelin läppäriä kun Myrsky menikin jo aikaiseen päiväunilleen, näemmä yöuni ei ollut ihan riittävä pikkumiehellekään.

Laitoin facebookissa tiimityöllä paikallisen kirppispalstamme uuteen uskoon tekemällä kokokansioita ja siivoamalla vanhoja ilmoituksia pois. Tein sitä oikeastaan puolisen päivää aina kun pieni hetki aikaa jouti. Voin sanoa että tuli tuijoteltua sen verran tietokoneen näyttöä että näin iltasella alkaa jo silmiä kirveltämään. Mutta tulipahan tehtyä ja nyt on niin järjestelmällinen palsta että ihan silmiä hivelee!

Treenasin lihaskuntoliikkeitä pitkästä aikaa ja ihan sain hien pintaan. Sitä minun oikeasti pitäisi tehdä enemmän. Minulla on nivelissä vika jonka vuoksi ne eivät kestä ylipainoani yhtään enkä pysty liikkumaan kunnolla ellen pudota taas painoa jonka raskauden aikana onnistuin kerryttämään. Ja nivelieni ympärillä tulisi olla muutoinkin hyvä lihaskunto koska ne antavat periksi.
Ja nyt olisi hyvä aika saada hieman alkua elämäntaparemonttiin kun loppukuusta menen leikkaukseen jossa on oleellista että olisin saanut edes vähän lihaksia vatsanseutuun ja pienikin painonpudotus olisi plussaa paranemisen kannalta.
Eli terveyden vuoksi minun pitäisi jumppailla vähän ahkerammin, se on vaan jäänyt oikeastaan Myrskyn hoitamiselta sivuun vaikka aiemmin niin teinkin ennen raskautta. Ja omaa motivaatiota ei ole liiemmin ollut niin kummoisesti koska en mitenkään inhoa itseäni vaikka olenkin lähemmäs 30kiloa ylipainoinen tällä hetkellä.

Laitoin ruokaa, siivoilin hieman mutten imuroinut, pesin pyykkiä ja tein kaikkea sellaista tavallista arkihommaa. Illalla laitoin lettuja, hilloa ja kermavaahtoa. Arjen iloja nämäkin vaikka tätäkin siivitti taas Ennikan toistuva vatsakipu ja pelkoitku. Ja kun itku alkaa tulla, tulee itku Petjastakin. "Kun kaikki olisi vain hyvin jos Petja olisi täällä." sanoi Ennika.
Tyttö on kai vietävä lääkärille (taas) kun tätä kipuilua on ollut nyt pääsiäisestä asti. En usko mitään vakavaa asian olevan mutta parempi käydä näytillä. Tyttö vaan pelkää lääkäreitä ja kipeänä olemista koska hän on näistä lapsista ainoa joka on harvoin muutoin fyysiseti sairaana. Pojat ovatkin sitten olleet lastenosaston vakiovieraita kaikki kolme.

Tein kaikkea ja en mitään päivän aikana ja minulla on täydellisen hyvä olo tästä päivästä. Oma koti on kyllä ehdoton turvasatama minulle kun kaikki muu kaatuu ympäriltä.
Suljen tuon oven perässäni enkä vastaa maailmalle hetkeen.

*Lohikäärme vartioi eteiskäytävässä

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Sosiaalitoimiston ahdistus

Tänään oli vihdoin se aiemmin kirjoittamani palaveri avuntarpeestamme sosiaalitoimistossa. En siis puhu rahallisesta avusta, vaan käytännön avusta, henkisestä tuesta ja sellaisista pienistä asioista joilla auttaa arkea.
Lopulta päädyin itkemään kesken neuvottelun.
Yritin kertoa kyllä eri tavoin, mikä meillä tökkii, missä on vaikeuksia ja missä kokisimme tarvitsevamme jotain tukea. Meiltä tivattiin tiukkaan "Mitä/minkälaista apua tarkalleenottaen tarvitsette?"
Ja itkin koska minua ahdisti kun en tiennyt vastausta. Ja koin että minua ahdisteltiin hyvin aggressiivisesti kysymällä samaa kysymystä napakkaan sävyyn uudelleen ja uudelleen.
Tilanne kyllä selvitettiin siinä jälkikäteen, mutta silti jäin miettimään: miksi minun tarvitsee tietää tasan mitä pyytää, enhän minä voi tietää mitä heillä on tarjota avuksi? En halua pyytää mahdottomia tai typeriä, siksi lamaannuin tilanteesta kun en tiennyt mitä minun olisi vastattava. Kun kuitenkin yritin kuvailla tilannettamme varsin monisanaisesti.
Heidän mukaansa minun kuvailuni ongelma on se että olen LIIAN verbaalinen jonka vuoksi he eivät näe asioissa niin suurta ongelmaa koska tuotan paljon sanomaa ja tietoa ulospäin.
Anteeksi nyt vaan, ongelma oli siis se että kerroin asiani liian hyvin niin sitä ei ymmärretty?
Pääsimme nyt sentään jonkinlaiseen yhteisnäkemykseen mitä nyt tehdään joidenkin asioiden kohdalla. Mutta oli se sellaisen väännön takana kyllä että lähellä oli etten kävellyt pois tilanteesta kokonaan ja huutanut perään että pitäkää tunkkinne.
Jonka varmasti moni tekeekin kun turhautuu avunsaannin hankaluuteen.
Muutkin kuin tällaiset sosiaalisongelmaiset surunmurtamat rauniot joilla on takana traumoja toisensa jälkeen ja syvä auktoriteettikammo- ja vastaisuus.
Että kuka saa ja kenelle annetaan?

tiistai 10. huhtikuuta 2012

Syrjääntymisen sukupolviketjukolari

Olen viime päivinä lukenut muutamia lehtijuttuja syrjäytymisestä ja syrjäytyneistä nuorista ja asiat ovat mietityttäneet minua kovin.
Itse näen syrjäytymisen yhteiskunnasta sukupolvien kehityksellisenä seurauksena jotka ovat muuttaneet kasvatusmetodeja. Muina syynä siihen lienee myös mukana muuttuneen yhteiskunnan julkisivun kiiltokuvamaisuus ja viihdemedian lisääntymisen mukana tuomat korkeat tavoitteet onnellisuuteen ja tyytyväisyyteen.

Ajattelin asiaa oman sukupuuni kautta näin: minun mummoni ikäpolvi syntyi niin, että heidät kasvattivat naiset ja miehet ketkä olivat sodassa. Sotien jälkeen on puhuttu näistä lapsista "hiljaisena sukupolvena". Tuona aikana kaikki puhaltivat yhteen hiileen, yhteisöllisyys kukoisti mutta lapset kasvoivat kaikessa hiljaisuudessa, ankarassa kurissa ja nuhteessa vailla vanhempia, tai vanhempien työn keskellä jotka rakensivat uudelleen tätä maata.
Heistä kasvoi sukupolvi joka pärjäsi omillaan vaikka mikä tulisi. He kasvattivat myös omat lapsensa niin vaikka toisaalta halusivat helliä heitä enemmän kuin he itse olivat ehkä osaksi saaneet.

Tästä seurasi "narsistien" sukupolvi, isäni sukupolvi. Heidän ikäluokassaan on valtava määrä narsistispiirteisiä tämän hetken viisi-kuusikymppisiä, joidenka lapsuus on ollut toisaalta tiukkaa ja vaativaa mutta epäjohdonmukaisten hellyydenosoitusten vuoksi hajanaista ja sekavaa. Useille on kehittynyt hyvin itsekkäitä persoonallisuuden piirteitä sen seurauksena että he ovat hakeneet aina huomiota vanhemmiltaan jotka ovat osoittaneet sitä satunnaisesti. Sen lisäksi he ovat joutuneet pärjäämään aikuisikänsä tähän asti rajuimmissa yhteiskunnan muutoksissa.

Tämä sukupolvi kasvatti minun sukupolveni. Kasvatus luotti siihen että asiat ovat niinkuin ennenkin vaikka ne muuttuivat ympärillä kaiken aikaa. Koulu ei ollut enää vastuussa kasvatuksesta samoin kuin heidän aikanaan. Tai oikeastaan mikään muukaan ei enää ollut samoin. Itsekäs ihminen opetti lapsensa myös itsekkääksi pelkällä esimerkillään. Hän näytti että pitää pärjätä yksin ilman ketään, koska huomiota häneltä herui vain omiin asioihinsa, samaan aikaan hän syytti ongelmistaan kaikkia muita ja yhteiskuntaa siinä sivussa niinkuin kunnon narsisti tekee. Syntyi yksilöiden aikakausi, minun sukupolveni.

Minun ikäluokastani nousee todennäköisesti suurimmat luvut syrjäytyneissä ihmisissä. Kun individualismia ylikorostettiin, siinä sivussa katosi yhteisöllisyys ja tilalle tuli tyhjyyden tunne siitä ettei kelpaa joukkoon.
Lisääntynyt viihdemedia näytti elämästä kauniita puolia, täydellisiä perheitä, parisuhteita, mahtavia ammatteja ja kaikkinensa upeaa elämää. Sukupolveni on vaikea samaistua enää tavallisiin ihmisiin tavallisine arkineen ja sen seurauksena kokevat kuulumattomuutta laumaan. Jos ei ole tarpeeksi hyvä yhteiskunnalle jossa on, siitä seuraa ensin yhteiskuntakritiikkiä, sitten yhteiskuntavastaisuutta ja lopulta katkeroitumista sitä kohtaan.
Ja riittämättömyyskriisi näkyykin vakavimmin perhesurmissa sekä kouluampumisissa. Kun ihminen on vieraantunut perheestäänkin yhteiskunnan lisäksi.
Individualismin myötä kasvoivat siis paineet onnistua elämässä.
Media korostaa yksilön tarvetta pärjätä yhteiskunnassa mahdollisimman hyvin jonka vuoksi paineet sopeutua ovat kovat vaikka yksilö olisi miten "omillaan pärjäävän" oloinen. Eli henkilö ristiriitaistuu helposti. Toisaalta pitäisi olla oma yksilönsä mutta toisaalta kuulua yhteiskuntaan ja olla osa konetta.
Mutta opetus yhteiskunnan osana olemisesta on puutteellista ja harva nuori kokee että on saanut ohjeistusta asiaan riittävästi. Tämä näkyy päättämättömyytenä ja suuntavaistottomuutena opiskelua aloitettaessa ja jopa sen päätyttyä.

Nykypäivänä hektinen elämänmalli vie vanhempien fokuksen helposti omiin asioihin kodin jäädessä vain akkujen latauspaikaksi jossa ei haluta enää kontaktia mihinkään.
Vanhempien oma tyytymättömyys elämiinsä heijastuu nuoriin jotka alkavat vielä enemmän haluamaan jotain muuta kuin sitä tavallista.
Tuntuu sille että aika harva nuori elää nykyään enää osallistuvaa perhe-elämää joten tavallinen arki ja tavallinen elämä eivät näyttäydy nuorelle niin houkuttavana kuin mediassa pyörivä "parempi elämä".
Samaan aikaan nuoria kommennetaan tekemään niin ja näin muttei opeteta vastuuta silti mistään, tai halua tehdä asioita, saati näytetä mallia mistä perheessä on kysymys, yhteen pelaamisesta. Samoin kuin yhteiskunnassakin.
Ihmiset eivät puhu asioista keskenään ja kaikista vähiten tuntuu puhuvan vanhemmat ja lapset. Onko ihme jos nuoria syrjäytyy elämästä jos kukaan muu ei siitä kerro heille paitsi media?

Itsekin koin nuorena että olin aivan hukassa koska kukaan ei kertonut minulle mitään mistään eikä kukaan jutellut kanssani asioista mikä minua mietityttivät. Siis oikeasti keskustellut ilman luennointia. Ja ne harvat aikuiset jotka puhuivat kanssani tasavertaisesti ovat jääneet lähtemättömästi mieleen. Koen olevanikin sellainen "puoliksi syrjäytynyt", en tunne kuuluvani mihinkään, olen yhteiskuntakriittinen mutta haluaisin muuttaa sitä sellaiseksi että minunlaisenikin hieman erikoisempi palapelin palanen voisi olla osa sitä sujuvammin.

Minun sukupolveni kasvattaa juuri lapsiaan. Ja en oikein tiedä mitä siitä tulee seuraamaan mutta en pidä siitä mihin tämä kaikki on ollut jo pitkään menossa.
Olemme kieroonkasvanut yhteiskunta. Sukupolvien mittainen trauma kyllästettynä sykkivää neonvaloesimerkkiä tavoittelemattomissa olevista onnellisuuskriteereistä.
Kuulostaa synkälle vaikka kaiken takana haluan toivoa että yhteiskuntana huomaamme tämän hitaan kuolemamme ja alamme elää sitä peläten. Onnellisena siitä mitä meillä on ja haluna auttaa lähimmäistä tekemään samoin.

maanantai 9. huhtikuuta 2012

Pienet ja pyhät

Pyhät olivat ja menivät, samoin kävi unien. Isommat vandaalit olivat pari päivää mummilassa evakossa raivoavaa Myrskyä, joka teki kyllä kaikki mahdolliset temppunsa näyttääkseen tahtonsa nukkumisasioissa.
Herra herää edelleen nyt jo viikon kestäneen unikoulun jälkeen yhä lähemmäs kymmentä kertaa yössä eikä rauhoitu kuin ottamalla vesihörpyn pullostaan.
Eli mitä saimme aikaan seitsemässä päivässä? Ainakin vauva nukkuu nyt omassa sängyssään sen sijaan että jonkun pitäisi olla kokoajan vieressä vahtimassa untaan. Ja maito on poissa öistä vaikka vedestä haluaakin huikan. Ymmärrän kyllä että vauvalla on uniassosiaatio-ongelma ja hän yhdistää juomisen nukahtamiseen, mutten tämän viikon valvomisen jälkeen ole missään kunnossa enää jatkamaan tiukkaa linjaa asian kanssa. Univelkaa kun on koko Myrskyn olemassaoloajalta pataljoonan verran tämän viikon valvonnalla terästettynä.
Tänä aamuna peilistä tervehti melkoisen sairaan näköinen, etäisesti itseäni muistuttava takkutukka joka hädintuskin pysyi pystyssä ilman massiivista määrää kahvia. Voi pyhä pääsiäispupu sentään että voi ihmistä väsyttää!

Pyhinä kaiken pysähtyessä jäin miettimään pyhiä ylipäätään. Harvalla meistä tuntuu olevan taitoa pysähtyä sellaisten asioiden äärelle oikeasti vaikka kaikki sulkevat ovensa ja ympäristö osoittaa eräänlaista seisausta jonkin asian vuoksi.
Onko meillä enää pyhiä asioita? Halusin kovasti pohtia tätä enemmänkin näin uskomattoman näkökulmasta, en vaan saanut ajatuksistani millään kiinni tämän väsymyksen takaa. Yleensä teen päivittäisiä asioitani ja näpertelen pitkin päivää vähän kaikenlaista. Ja ajatustyöni kulkee mukana kuin juokseva virta päivän uomassa. Iltaisin huomaan tulleeni jonkun asian kanssa lammelle, jossa on pato, joka vaatii purkamistaan. Vaan ei tällä kertaa.
Aloin hieman jo turhautumaan kun mietin kuumeisesti onko meille mikään enää pyhää? Koska koin hankalaksi lähestyä kysymystä yleisellä tasolla kysyin itseltäni: mitkä asiat ovat minulle pyhiä, minkä vuoksi pysähtyä?
Virta vie minut vain arkisen elämän äärelle, elämä on aina pyhää. Jokainen asia jonka haluat on pyhä. Pyhyys ei ole kadonnut mistään, ihmiset eivät vain enää tunnista sitä. Koska kaikki tavallinen on pyhää.


*Sisarusten pyhä hetki




*Ei edes väsyneenä voi olla hymyilemättä tällaiselle

lauantai 7. huhtikuuta 2012

Kofeiinia injektiona kiitos

Unikoulupäivä viisi, tänään lähtee Myrskyn tuttipullo. Äiti alkaa olemaan siinä kunnossa että en vastaa enää mielentuotoksistani tänne joten pidän tämän illan taukoa tarinoinnista ja yritän saada Myrskyn laantumaan.
Yöheräämisiä on yhä 7-10 yössä ja kun pudotan tuon pullon yhtälöstä pois voin olla varma että siitä seuraa itkua, huutoa ja hammastenkiristelyä.
Olen käyttänyt päivän vauvan väsyttämiseen ja upottanut herran poskiakin myöten täyteen ruokaa. Ei pitäisi olla nälkä. Ei pitäisi tarvita maitoa.
Näemme huomenissa kummalla petti pokka.


perjantai 6. huhtikuuta 2012

Yllätyksettömät munat

Meidän perhe ei vietä perinteistä pääsiäistä. Pidän itse sitä niin vahvasti uskonnollisena juhlana että emme oikeastaan noudata sen suuremmin mitään varsinaisia perinteitä sen vietossa. Syömme kyllä suklaamunia, kylvämme ruohoa ja koristelemme pupuin ja tipuin. Mutta minä näen että pääsiäistä voi viettää kevään ja uuden alun juhlana aivan yhtä hyvin, onhan sen uskonnollinenkin sanoma ylösnousemus ja ihmiskunnan uusi alku. Perinteisestihän juhlanviettoon kuuluu sitten mämmiä, pashaa ja uusia eläimenalkuja karitsan ja munien muodossa. Alku-teema toistuu ruokapöydässäkin näemmä melko yllätyksettömästi.

Mutta mikä yllätys onkaan joka vuonna kun ihminen lähtee pääsiäistä ennen liikkeelle että autoillessa on ruuhkaa. Kyllä, aina kannattaa yllättyä pitkien pyhien tienoilla tapahtuvasta lisääntyneesta autoliikenteestä ja olla varautumatta siihen ja menettää hermonsa kun ei olekaan ainoana huristelijana.
Kauppareissulla käydessämme kuuntelin ihmisiä jotka hyörivät kiireisenä hyllyjen välissä jotta ehtisivät mahdollisimman nopeasti kotiin viettämään sitä vapaa-aikaa.
Yllättävää tosin, moni tuntui olevan autuaan ihmeissään siitä että "täälläpäs on ihmisiä!" Ja sen lisäksi usea näkyi olevan ärsyyntynyt siihen faktaan että "perkele kun on niin saatanasti tätä sakkia". Itse mietin siinä että aika harvoin sitä kukaan yksin kaupassa pääsee käymään, että aina siellä aika pakosti on muitakin. Mutta onhan se nyt väärin jos suomalainen joutuu jonottamaan. Siinä menee hermo!
Ja seuraavan pääsiäisyllätysryhmän muodostivat kauppalista nenän edessä kulkevat hermorauniot, jotka kiirehtivät tavaraa kärryihin ja manailivat että muistavatko sen, tämän ja tuon. "Jäiköhän joku nyt tästä listasta, jos nyt sejase puuttuu niin sit menee kyl kaikki pilalle".
Kyllä, jos unohdit ostaa ylimääräisen kennon kanan kuukautisia tai et saanut oikean merkkisiä karjalanpiirakoita tai et muistanut vauvalampaalle kastiketta, on KOKO pääsiäinen PILALLA. Hermohan siinä menee jos jotain puuttuu mitä piti olla juhlaan.
Ja jos joku tuli yllätyksenä niin se että ei mitenkään voinut ennakoida että jonkun pääsiäisruuan menekki on kova ja sitä ei välttämättä ole.
Näitä pääsiäisyllätyksiä saa seurata joka vuosi yhtä varmasti kuin syksyisin "talvi yllätti autoilijat"-otsikoita sekä kevään "nyt iskee takatalvi"-ilmoituksia.

Viis siitä että kukaan oikeasti viettäisi pääsiäistä sen vuoksi miksi se on. Kunhan nämä perinteet ovat kunnossa koska niin pitää tehdä. Ja niiden eteen juostaan peräsuoli pitkällä ja hermostutaan joka käänteessä kun etsitään täydellistä pääsiäistä. Pääsiäisen jälkeen krapula on kova ja yllätysmunista saadut lelut heitetään roskiin kun ne ovat osuneet kantapohjan alle edellispäivien aikana jokaisella vessareissulla. Alkaa keväinen arki ja sen mukana stressattu kesäloman odotus. On hyvä aloittaa vittuuntuminen ajoissa ja reippaana, hyvin hermostutun pääsiäisloman jälkeen!

Ihanaa pääsiäistä!

*Tiput ja possut seuraavat kun pääsiäispupu kakkii yllätyksenä suklaarakeita

torstai 5. huhtikuuta 2012

Tyhjiä paikkoja, tyhjiä oloja

Olo on ollut ikävöivä. En tiedä tekeekö tämä pääsiäisen aika sen että vetäydyn helpommin kaihomieliseksi ja kyynel ilmestyy silmännurkkaan yhä useammin.
Viime pääsiäisenä kuitenkin vietimme kaikki yhteistä aikaa availlen suklaamunia ja nauttien lomapäivistä. Nyt yksi on poissa ja ajatukset laukkaavat kokoajan niissä asioissa joista Petja piti. Lapset saivat uutta Angry Birds-limpparia kaupasta enkä voinut ajatella muuta kuin että Petja olisi pitänyt siitä.
Telkkarista tuli dokumentti aivojen toiminnasta ja mietin että Petjan pitäisi nähdä tämä. Radiosta soi Offspringiä ja lähes käännyn yhä huikkaamaan autossa takapenkille että hei kuuntele, tää biisi!
Emme muistaneet ristikkoon Po alkuaineen nimeä ja totesimme että voi kun Petja olisi tässä niin voisi kysyä, hän tietäisi.
Vielä jonkun aikaa sitten katoin lautasen ja jopa ruokaa toisinaan Petjalle, ja teen vieläkin välillä niin että valmistan ruokaa myös hänelle. Aivoni eivät osaa näemmä täyttää sitä paikkaa millään muulla. Sama juttu siinä että odotan joka iltapäivä häntä koulusta kotiin. Enkä pysty katsomaan telkkarista Pelastajia, koska Petja katsoi sitä aina ja hyräili sen tunnussäveltä.
Joka paikassa näkee asioita jotka muistuttavat tyhjästä olosta jonka kuolema jätti. Tyhjät asiat ja tyhjät tavarat ilman häntä.

Petja oli erikoislaatuinen poika. Hän luki lääketiedettä, astronomiaa, kemiaa, fysiikkaa ja biologiaa. Lempiaiheetaan oli aivojen toiminta, solujen biologia, Einsteinin suhteellisuusteoriat ja alkuaineet. Hän taisi olla ensimmäisellä vai toisella luokalla kun opetteli ulkoa alkuaineet atomipainoineen ja alkoi opetella laskemaan yhdisteitä. Koulussa hän esitelmöi milloin mistäkin huvin vuoksi ja häntä kutsuttiinkin professoriksi. Hänen toiveammattinsa oli neurokirurgi.
KYS:issä ollessa neurokirurgit toivottivat hänet tervetulleeksi tulevaisuudessa harjoittelijaksi kun pääsee siihen asti. Eräällä reissulla KYS:in hoitajat keräsivät Petjalle paljon erilaista sairaalatarviketta jolla leikkiä oikeaa lääkäriä, aina leikkaussalista asti. Sekä kardiologi antoi hänelle oman stetoskooppinsa mummin lyhentämän lääkärintakin seuraksi tuomaan aitoutta. Petja lauloi tuolla kertaa lempihoitajalleen Eevalle "Ievan polkan" kiitokseksi.
Toki kaiken takana hän oli myös lapsi. Iloinen ja huumorintajuinen, auttavainen lapsi. Poika joka rakasti kissoja, tykkäsi ajaa polkupyörällä ja valokuvata kasveja.

Kotonamme on satoja, ellei tuhansia muistilappuja joita Petja kirjoitti. Täynnä esimerkiksi kaavoja, piirrustuksia ja kirjoituksia havainnoistaan.
Sekä reilu tuhat Petjan ottamaa valokuvaa.
Kaikista tyhjimmän olon jättää oven takana oleva lääkärin nuttu ja stetoskooppi. Sitä en ole laittanut laatikkoon enkä voikaan. Professori on vaihtanut työpaikkaa.


keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

Unettomat yöt, Myrskyisät päivät ja draamakoulun harjoitukset

Tuntuu että viime päivät ovat menneet aikalailla usvassa univelan vuoksi. Syynä siihen on että Myrskyä "unikoulutetaan" kotona.
Olemme alkaneet siitä että Myrsky on siirretty omaan sänkyynsä. Ensimmäisen yön 20 herätystä vaihtuivat toisena yönä kymmeneen ja sain jopa neljästä seitsemään aamuyöstä yhtenäistä unta.
Myrsky siis normaalistikin herää noin tunnin, puolentoista välein. Ja on herännyt oikeastaan aina niin, pikkuvauvana vielä useammin. Hän juo vielä maitoa yöllä mutta kunhan sänkyyntottuminen on pidemmällä, voimme siirtyä hellävaraisesti tassutteluun ja pullo jäisi vain päiväsaikaan. Myrsky juo vielä erityiskorviketta maitoallergian vuoksi joka on pikkuisen tuhdimpaa tavaraa normaalimaitoon verrattuna ja herralla onkin tuota kokoa jo reippaammanlaiseen. Vaikka isohan Myrsky on muutenkin, pitkä sekä kookas jo syntyessäänkin. Kaikista neljästä suurin. Ja samalla yksi vaativimmista vauvoista vaikkei yksikään näistä ole ollut mukavasti perushelppo vauva.

Suuri Myrsky alkaa olla aikamoinen menijä päivisin, että jos unet jäävät vähälle ei ainakaan päiväaikaan herra helpota menemällä jokaiseen koloon mihin ehtii, aukomalla laatikot ja kaapit, tyhjentämällä hyllyt ja kiipeilemällä tuoleihin ja sänkyyn.
Ja nyt on opittu uusi taito, protestikiljuminen. Jos joku ei mene niinkuin Myrsky tahtoo, korvia viiltävän kimeä huuto lähtee kuulumaan välittömästi. Ei itku, vaan ihan silkka huuto. Aivan kuin laukaisisi jonkun varashälyttimen autosta. Tälläkin taimella tuntuu tämä kapina alkavan kovin varhaisessa vaiheessa.
Näiden lasteni osoittaman omaehtoisuuden kohdalla olen miettinyt monesti että voiko anarkia periytyä?

Itse olen käynyt viimekuukausina kapinaa ihmisten epämiellyttävää kohtelua kohtaan. Jossain määrin konflikteja on ollut tavallista enemmän ja niitä jonkun verran olen pyrkinyt selvittämäänkin silloin kun olen nähnyt että tilanteessa on jotain järkeä selvittääkin sitä.
Suru on jakanut ihmissuhteitani ja olen tullut siihen tulokseen että en halua roikkua sellaisien ihmisten lähipiirissä, tai olla puoliväkisin tekemisissä, joita eivät asiani kiinnosta. Tai ketkä eivät osaa suhtautua minuun järkevästi tällä hetkellä. Tämä karsii aikalailla sellaisia ihmisiä pois, keiden kanssa olen ollut ehkä hyvissäkin väleissä mutta ovat joko loukanneet tai ovat muutoin tökeröitä, ymmärtämättömiä tai ketkä ovat itse pysytelleet surevasta kaukana niinkuin spitaalisesta. Minun ei tarvitse sietää mitään ihmissuhdedraama tällä hetkellä.
En jaksa sitä, en halua sitä muutenkaan enkä hitossa pysty vääntämään itseäni solmuun muiden vuoksi juuri nyt vaikka miten yrittäisin asioita selvitelläkin.
Joskus kaikkea ei voi selvittää.
Monesta ihmissuhdeongelmasta pääsee kiipeämällä yli, mutta minä päätin että se minun aitani on sen verran korkea nyt että jos sille puolelle aitaa päätyy niin siellä sitten on.
Enkä kyllä ymmärrä muutenkaan miksi ylipäätään pitäisi aina loputtomiin yrittää pelastaa kaikkea ihmissuhteissaan? Rajan on mentävä jossain.
Nyt ympärilläni ei ole sellaisia ihmisiä ketkä pahoittavat mieltäni uudelleen ja uudelleen. Miksi sitä pitäisikään sietää?

"There comes a time in life when you have to let go of all the pointless drama and the people who create it, and surround yourself with people who make you laugh so hard you forget the bad, and focus solely on the good. After all, life is too short to be anything but happy."


*Myrsky sai kummitukseltaan oman nimikkopaidan ihan varta vasten ja sitä tässä esitellään


*Tässä menee Myrsky...


*Tyytyväinen sängynvalloittaja



*Sitten vähän köllitään



*Lopuksi vielä söpöilyilme

tiistai 3. huhtikuuta 2012

Takaisin joukkoon

Tänään olen ollut jopa sosiaalinen. Tutustuin uuteen ihmiseen joka asuu tässä lähettyvillä. En olekaan tainnut tutustua ihan vähään aikaan keneenkään, se oli yllättävän mukavaa kun löytyy sellainen sopivan normeista poikkeava ihminen kenen kanssa on yhteistä.
Olin pitkään Petjan kuoleman jälkeen paniikinkaltaisessa tilassa jos jouduin ihmisten ilmoille. En käynyt mielelläni edes kaupassa koska koin muut ihmiset ahdistavana. Ajattelin päässäni: näkevätkö ihmiset suruni kasvoistani? Jos he eivät tiedäkään...kaikkien pitäisi tietää mitä minulle on käynyt koska se on niin hirveää. Lakkaisivatpahan hymyilemästä ja olemasta normaalisti niinkuin mitään ei olisi tapahtunut.
Tuntui väärälle että maailmanmeno jatkui niinkuin ennenkin, telkkari näytti ohjelmaa, aurinko nousi ja laski, ihmiset surisivat muurahaiskeoissaan. Miksi kaikki jatkui kun meidän elämämme oli pysähtynyt?
Alkukuukaudet tunsin olevani epäonnistunut vanhempana koska en pystynyt suojelemaan poikaamme kuolemalta. Ja koska olin niin surullinen ja lamaantunut, koin olevani huono vanhempi muillekin lapsille. Kaikista eniten vauvalle jonka tunnekehityksen pelkäsin surulla pilaavani. Halusin kuolla kaikenaikaa koska en halunnut jaksaa enkä jatkaa.

Nyt olen alkanut löytää elämänhaluani. Olen jopa piristynyt ja hakeudun ihmisten seuraan. Silti toisinaan suuremmissa joukoissa iskee sama paniikki. Ja joku asia muistuttaa Petjasta, se puolen sekunninkin mittainen muisto saa padot helposti auki vaikka pyrin että pitäisin itseni kasassa julkisilla paikoilla.
Suru on vahvasti läsnä ja ei ole päivää mennyt että olisin kuivin silmin päässyt sen läpi. Mutta olen kaikessa surussani onnellinen perheestäni. He ovat ainoa asia mikä pitää pinnalla. He ovat ainoa asia millä on väliä.

Viimeaikoina olen ollut kummallisen levoton ja seurankipeä joten olenkin miettinyt että kun kuun lopulla käyn leikkauksessa ja paranen siitä, saatan jopa lähteä johonkin reissuun. Tai jos lompakko antaa myöden niin jo ennen sitä. Saa kyllä aika monta pikkuvaatetta mennä kaupaksi kirppiksellä että tienaa rahat bussilippuun jonnekin. Jäin juuri äitiyslomalta kotiin hoitamaan Myrskyä ja onnistuin myöhästyttämään kotihoidontuen hakemuksen ja olen sitten ilman rahaa maaliskuun ja huhtikuun viimeiseen päivään saakka. Jotta saa ruokaan rahaa on myytävä sopimattomia vaatteita ja kaikkea tavaraa nettikirppiksellä. Työlästä ja ikäväähän se on, mutta ei voi mitään.
Nykyään sitä ajattelee että on sitä hurjemmistakin karikoista selvitty. Elämä ei voisi enää heittää millään mistä ei yli mentäisi. Universe, just bring it on. You've got nothing on me!


*Ehkä nämä "uudet" taikakengät vievät minut jonnekin jos kopautan kantojani?

maanantai 2. huhtikuuta 2012

Ymmärtämisestä, rikkauksista ja rakkaista

Kävin tuossa hieman keskustelua elintasosta ja tienaamisesta ja totesin olevani kuviosta autuaasti pihalla. Pidän kipakastakin keskustelusta ja pyrin siihen että saan toisen osapuolen ymmärtämään lähtökohtani omaan ajatteluuni ja pyrin itse ymmärtämään toista osapuolta myöskin. Joissain asioissa tämä on valitettavan hankalaa saada oma näkökulmansa esiin tai itse asettua toisen asemaan niin että ymmärtää tarkoitusperän.
Ymmärtäminen on mielestäni avainseikka missä tahansa keskustelussa. Ilman ymmärtämistä olisi hankala tehdä vaikkapa päätöksiä mistään jollei pysty käsittämään vastapuolta lainkaan. On vaikea tehdä eri osapuolia miellyttävää kompromissia jollei tajua tarkoitusperiä niiden takaa.
Asioiden ymmärtäminen yleensä sekoitetaan siihen että vaihtaa mielipidettään tai on pakko ymmärtää samalla itse ajatustakin.
Minusta kyse on vain ihmisen tajuamisesta, vaikkei itse asia muutu omalle kohdalle millään muotoa. Jokainen meistä hyötyisi siitä että ymmärtäisi erilaisia ihmisiä enemmän.

Mutta siis se mikä minun on toisinaan hieman vaikea käsittää näissä elintasoasioissa on se miksi kaikkea pitää haluta niin hemmetisti? Ymmärrän normaalin ponnistelun elämisen eteen, perheen eteen ja sen eteen että on onnellinen. Mutta joissain tapauksissa tulee väkisinkin mieleen että eikö sitä nyt tulisi vähemmälläkin toimeen, jättäisikö se onni lentämättä ikkunasta sisään jos kulutus vähenisi, voisiko olla tyytyväinen ilman uutta telkkaria, puhelinta tai tämän kevään keittiösarjaa?
Sellaista ylenmääräisen tienaamisen kierrettä en ymmärrä. Pakko saada lisää rahaa töistä että voi saada lisää ostettua materiaa, parempia, kalliimpia ja uudempia asioita. Hiki hatussa tehdä tunteja että voi olla onnellinen jostain tavarasta.
Toiset meistä tietty ovat hakeutuneet paremmin palkatuille aloille että sitä rahaa maksetaan eritavalla verrattuna keskimääräiseen palkkatyöläiseen eikä siinä mitään pahaa olekaan, alat ovat erilaisia, mutta jokainen heistä ei silti kuluta niin valtavasti. Ihmiset käyttävät rahojaan muunlaiseen onnellisuuteen esimerkiksi hellittelemällä ystäviä, perhettä tai muuta sukua ilman materiaantuhlaamista.
Pisti silmään tämä juttu lehdessä, jos jättää huomiotta otsikon jossa ilmoitetaan Amy Winehousen tuhlanneen rahojaan huumeisiin, niin minusta juttu on aika pöyristyttävä.
Siinä omaiset ihmettelevät miten Amy saattoi tuhlata melko suurta omaisuuttaan ystäviinsä ja hauskanpitoon tai ihan tavallisiin kadunmiehiin.
Että olipahan nyt törkeää sillä tavalla käyttää rahansa miten halusi ja etenkin tarjota siitä muille, kun ei nyt kuoleman jälkeen jäänyt megaomaisuutta perikunnalle.
Eihän nyt sellainen sovi että omant tienatut rahat käytetään ihan muihin suihin!
Ketään ei Amyn elinaikana myöskään tuntunut tämä huumeongelma tässä kiinnostaneen siinä määrin että kukaan olisi tarjonnut apua. Mutta kylläpä se nyt otsikoissa ketuttaa kun jäi perintöä saamatta sen vuoksi.

Itse olen henkeen ja vereen kierrätyshenkinen ihminen ja kulutan asiat loppuun ennen kuin raaskin luopua mistään. Raha ei ole koskaan merkinnyt minulle mitään, pärjään hyvin vähällä jos on pakko ja mukaudun tilanteen mukaan. Toisinaan tietysti ärsyttää kituuttaminen (ketäpä ei se ärsyttäisi) mutta en tee rahasta itselleni ongelmaa.
En osaa ajatella että minun pitäisi haluta sitä ja tätä ja tuota. Ja muka pitäisi tehdä sen eteen valtavasti töitä että saisin jonkun laajakuvatelkkarin millä ei voisi olla vähempää merkitystä minulle. Minulle tavarat ovat vain tavaroita. Ja raha on jotain mitä on pakko olla sen verran että pärjää pakollisten menojen kanssa ja toisinaan voi viettää muutaman hauskan illan. Jos joutuisin luopumaan tavaroista tai joku ryöstäisi rahani, miettisin tietysti miten pärjäisin, mutta tuskin kauaa. Tärkeimpiä asioita ei voi ryövätä. Minun rikkauteni ovat rakkaat ihmiset.
Ilman rakkautta on vaikea elää, mutta minulla riittää sitä tuhlattavaksi asti ja joka päivä se tuntuu silti vain kasvavan. Eikä tätä voisi korvata tai tuoda mikään raha tai tavara.


*Petjan itseottama kuva rakkaasta kissasta

sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Häppää, humppaa ja hömppää

Olen ollut aiemminkin sitä mieltä että alkoholinkäyttö tekee tyhmäksi ja olenkin sitä harrastanut riittämiin joskus aiemmin.
Päätin kuitenkin jossain vaiheessa rajoittaa alkoholinkäyttöä suoraan sanottuna siksi että olen aivan TÄYSIN idiootti kännissä. Ja tympäännyin siihen lähiympäristössäni että joka ihmeen asiaan pitää saada ympättyä se alkoholi, niinkuin mitään ei voisi tehdä ilman.
Nykyään tämän surun kanssa alkoholinkäyttö pieneenkin humalaan on melko riskialtista ja vie minut tepastelemaan laukaisualustalle jossa käytännössä mitä tahansa saattaa tapahtua, joko surun, vihan, katkeruuden tai minkä tahansa purkautuminen.
Toisinaan toivon että voisi rauhassa rentoutua tutussa ympäristössä muutaman ystävän kanssa, mutta ei ole sellaista luksusta ollut liiemmin tarjolla. Julkisille paikoille minusta ei ole, eli ravintoloihin. Ne muutamat illat jotka olen käynyt esimerkiksi keikalla jossain tai yrittämässä viettää hauskaa iltaa ovat päätyneet jokalailla katastrofiin. Keikoilla haluaisin käydä kyllä mutten vaan pysty siihen ja se turhauttaa aika paljon kun lempibändin keikka menee ohi koska ei saa itseään liikkeelle.
Silloin tällöin, ehkä kerran kuussa tai kahdessa, otan kotona sen yhden tai kaksi iltaolutta tai lasin viiniä, se on ihan sopiva käytäntö minulle viime kuukausien aikana. Mutta tosiaan, tuntuu että eilen ottamani kahden oluen jälkeen, en osannut ajatella mitään koko päivänä. Jo tuo määrä alkoholia tämän väsymyksen siivelle riitti "tyhmentämiseen" että ajatus lakkaa kulkemasta ja oikeastaan koko päivä on mennyt muutoinkin vähän ohitse.

Menin liian myöhään nukkumaan, Myräkkä pyöri koko yön vieressä levottomana ja heräsi puoli seitsemän. Univelkaa alkaa taas olemaan niin että sitä voisi jakaa koko kylälle. Myrsky olisi pakko saada nukkumaan paremmin mutten jaksa "unikouluttaa", olen siihen liian väsynyt ja liian herkässä tunnetilassa. En pysty kuuntelemaan sitä itkua mitä siitä seuraa.
Ilman sitä unikoulua meidän yömme ovat yhden pienen miehen show vailla kunnon lepoa. Aamu oli sen vuoksi taas melkoisen nihkeä ja menin jo ensimmäisille päiväunille mukaan nukkumaan ja vajosin uneen välittömästi korvan koskiessa tyynyä. Ilopilleri tosin ilahdutti aamulla osaamalla pyytää "humppaa" ja tanssi riemusta hyppien.

En ole oikeastaan saanut mitään järkevää aikaiseksi tänään lukuunottamatta jouluvalojen poistoa ikkunasta joka lienee näin pääsiäisen aikaan ihan aiheellista jo.
Isommat lapset olivat yön mummilassa ja tulivat vasta illasta kotiin ja ilahtuivat Angry birdien uudesta pesästä jonka olin virkannut valmiiksi. Istuskelimme lasten kanssa kuvaten tipuja, nauraen musiikkivideioiden animaatioille ja syöden suklaamunia. Emme käyneet virpomisreissulla, pelkkä mummin virpominen riitti tälle pääsiäiselle.

Ehkä toisinaan on ihan hyvä olla ajattelematta mitään. Vaikka en ole siitä pitänyt aiemmin, niin ehkä on syytä opetella tätä enemmän. Mitään arkea kummempaa kerrottavaa tästä ei kyllä synny mutta ihan mukavaa hömppää tämä välillä on.

*Älä tipu reunalta!


*Täältä tullaan, pois alta tiput ja männynkävyt!


*Nuoret, vihaiset tiput