keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Sosiaalitoimiston ahdistus

Tänään oli vihdoin se aiemmin kirjoittamani palaveri avuntarpeestamme sosiaalitoimistossa. En siis puhu rahallisesta avusta, vaan käytännön avusta, henkisestä tuesta ja sellaisista pienistä asioista joilla auttaa arkea.
Lopulta päädyin itkemään kesken neuvottelun.
Yritin kertoa kyllä eri tavoin, mikä meillä tökkii, missä on vaikeuksia ja missä kokisimme tarvitsevamme jotain tukea. Meiltä tivattiin tiukkaan "Mitä/minkälaista apua tarkalleenottaen tarvitsette?"
Ja itkin koska minua ahdisti kun en tiennyt vastausta. Ja koin että minua ahdisteltiin hyvin aggressiivisesti kysymällä samaa kysymystä napakkaan sävyyn uudelleen ja uudelleen.
Tilanne kyllä selvitettiin siinä jälkikäteen, mutta silti jäin miettimään: miksi minun tarvitsee tietää tasan mitä pyytää, enhän minä voi tietää mitä heillä on tarjota avuksi? En halua pyytää mahdottomia tai typeriä, siksi lamaannuin tilanteesta kun en tiennyt mitä minun olisi vastattava. Kun kuitenkin yritin kuvailla tilannettamme varsin monisanaisesti.
Heidän mukaansa minun kuvailuni ongelma on se että olen LIIAN verbaalinen jonka vuoksi he eivät näe asioissa niin suurta ongelmaa koska tuotan paljon sanomaa ja tietoa ulospäin.
Anteeksi nyt vaan, ongelma oli siis se että kerroin asiani liian hyvin niin sitä ei ymmärretty?
Pääsimme nyt sentään jonkinlaiseen yhteisnäkemykseen mitä nyt tehdään joidenkin asioiden kohdalla. Mutta oli se sellaisen väännön takana kyllä että lähellä oli etten kävellyt pois tilanteesta kokonaan ja huutanut perään että pitäkää tunkkinne.
Jonka varmasti moni tekeekin kun turhautuu avunsaannin hankaluuteen.
Muutkin kuin tällaiset sosiaalisongelmaiset surunmurtamat rauniot joilla on takana traumoja toisensa jälkeen ja syvä auktoriteettikammo- ja vastaisuus.
Että kuka saa ja kenelle annetaan?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti