tiistai 10. huhtikuuta 2012

Syrjääntymisen sukupolviketjukolari

Olen viime päivinä lukenut muutamia lehtijuttuja syrjäytymisestä ja syrjäytyneistä nuorista ja asiat ovat mietityttäneet minua kovin.
Itse näen syrjäytymisen yhteiskunnasta sukupolvien kehityksellisenä seurauksena jotka ovat muuttaneet kasvatusmetodeja. Muina syynä siihen lienee myös mukana muuttuneen yhteiskunnan julkisivun kiiltokuvamaisuus ja viihdemedian lisääntymisen mukana tuomat korkeat tavoitteet onnellisuuteen ja tyytyväisyyteen.

Ajattelin asiaa oman sukupuuni kautta näin: minun mummoni ikäpolvi syntyi niin, että heidät kasvattivat naiset ja miehet ketkä olivat sodassa. Sotien jälkeen on puhuttu näistä lapsista "hiljaisena sukupolvena". Tuona aikana kaikki puhaltivat yhteen hiileen, yhteisöllisyys kukoisti mutta lapset kasvoivat kaikessa hiljaisuudessa, ankarassa kurissa ja nuhteessa vailla vanhempia, tai vanhempien työn keskellä jotka rakensivat uudelleen tätä maata.
Heistä kasvoi sukupolvi joka pärjäsi omillaan vaikka mikä tulisi. He kasvattivat myös omat lapsensa niin vaikka toisaalta halusivat helliä heitä enemmän kuin he itse olivat ehkä osaksi saaneet.

Tästä seurasi "narsistien" sukupolvi, isäni sukupolvi. Heidän ikäluokassaan on valtava määrä narsistispiirteisiä tämän hetken viisi-kuusikymppisiä, joidenka lapsuus on ollut toisaalta tiukkaa ja vaativaa mutta epäjohdonmukaisten hellyydenosoitusten vuoksi hajanaista ja sekavaa. Useille on kehittynyt hyvin itsekkäitä persoonallisuuden piirteitä sen seurauksena että he ovat hakeneet aina huomiota vanhemmiltaan jotka ovat osoittaneet sitä satunnaisesti. Sen lisäksi he ovat joutuneet pärjäämään aikuisikänsä tähän asti rajuimmissa yhteiskunnan muutoksissa.

Tämä sukupolvi kasvatti minun sukupolveni. Kasvatus luotti siihen että asiat ovat niinkuin ennenkin vaikka ne muuttuivat ympärillä kaiken aikaa. Koulu ei ollut enää vastuussa kasvatuksesta samoin kuin heidän aikanaan. Tai oikeastaan mikään muukaan ei enää ollut samoin. Itsekäs ihminen opetti lapsensa myös itsekkääksi pelkällä esimerkillään. Hän näytti että pitää pärjätä yksin ilman ketään, koska huomiota häneltä herui vain omiin asioihinsa, samaan aikaan hän syytti ongelmistaan kaikkia muita ja yhteiskuntaa siinä sivussa niinkuin kunnon narsisti tekee. Syntyi yksilöiden aikakausi, minun sukupolveni.

Minun ikäluokastani nousee todennäköisesti suurimmat luvut syrjäytyneissä ihmisissä. Kun individualismia ylikorostettiin, siinä sivussa katosi yhteisöllisyys ja tilalle tuli tyhjyyden tunne siitä ettei kelpaa joukkoon.
Lisääntynyt viihdemedia näytti elämästä kauniita puolia, täydellisiä perheitä, parisuhteita, mahtavia ammatteja ja kaikkinensa upeaa elämää. Sukupolveni on vaikea samaistua enää tavallisiin ihmisiin tavallisine arkineen ja sen seurauksena kokevat kuulumattomuutta laumaan. Jos ei ole tarpeeksi hyvä yhteiskunnalle jossa on, siitä seuraa ensin yhteiskuntakritiikkiä, sitten yhteiskuntavastaisuutta ja lopulta katkeroitumista sitä kohtaan.
Ja riittämättömyyskriisi näkyykin vakavimmin perhesurmissa sekä kouluampumisissa. Kun ihminen on vieraantunut perheestäänkin yhteiskunnan lisäksi.
Individualismin myötä kasvoivat siis paineet onnistua elämässä.
Media korostaa yksilön tarvetta pärjätä yhteiskunnassa mahdollisimman hyvin jonka vuoksi paineet sopeutua ovat kovat vaikka yksilö olisi miten "omillaan pärjäävän" oloinen. Eli henkilö ristiriitaistuu helposti. Toisaalta pitäisi olla oma yksilönsä mutta toisaalta kuulua yhteiskuntaan ja olla osa konetta.
Mutta opetus yhteiskunnan osana olemisesta on puutteellista ja harva nuori kokee että on saanut ohjeistusta asiaan riittävästi. Tämä näkyy päättämättömyytenä ja suuntavaistottomuutena opiskelua aloitettaessa ja jopa sen päätyttyä.

Nykypäivänä hektinen elämänmalli vie vanhempien fokuksen helposti omiin asioihin kodin jäädessä vain akkujen latauspaikaksi jossa ei haluta enää kontaktia mihinkään.
Vanhempien oma tyytymättömyys elämiinsä heijastuu nuoriin jotka alkavat vielä enemmän haluamaan jotain muuta kuin sitä tavallista.
Tuntuu sille että aika harva nuori elää nykyään enää osallistuvaa perhe-elämää joten tavallinen arki ja tavallinen elämä eivät näyttäydy nuorelle niin houkuttavana kuin mediassa pyörivä "parempi elämä".
Samaan aikaan nuoria kommennetaan tekemään niin ja näin muttei opeteta vastuuta silti mistään, tai halua tehdä asioita, saati näytetä mallia mistä perheessä on kysymys, yhteen pelaamisesta. Samoin kuin yhteiskunnassakin.
Ihmiset eivät puhu asioista keskenään ja kaikista vähiten tuntuu puhuvan vanhemmat ja lapset. Onko ihme jos nuoria syrjäytyy elämästä jos kukaan muu ei siitä kerro heille paitsi media?

Itsekin koin nuorena että olin aivan hukassa koska kukaan ei kertonut minulle mitään mistään eikä kukaan jutellut kanssani asioista mikä minua mietityttivät. Siis oikeasti keskustellut ilman luennointia. Ja ne harvat aikuiset jotka puhuivat kanssani tasavertaisesti ovat jääneet lähtemättömästi mieleen. Koen olevanikin sellainen "puoliksi syrjäytynyt", en tunne kuuluvani mihinkään, olen yhteiskuntakriittinen mutta haluaisin muuttaa sitä sellaiseksi että minunlaisenikin hieman erikoisempi palapelin palanen voisi olla osa sitä sujuvammin.

Minun sukupolveni kasvattaa juuri lapsiaan. Ja en oikein tiedä mitä siitä tulee seuraamaan mutta en pidä siitä mihin tämä kaikki on ollut jo pitkään menossa.
Olemme kieroonkasvanut yhteiskunta. Sukupolvien mittainen trauma kyllästettynä sykkivää neonvaloesimerkkiä tavoittelemattomissa olevista onnellisuuskriteereistä.
Kuulostaa synkälle vaikka kaiken takana haluan toivoa että yhteiskuntana huomaamme tämän hitaan kuolemamme ja alamme elää sitä peläten. Onnellisena siitä mitä meillä on ja haluna auttaa lähimmäistä tekemään samoin.

1 kommentti:

  1. Täyttä asiaa tämä tesktisi! Olen itse pohtinut juuri samaa asiaa, vaikken ole syrjäytynyt yhteiskunnasta kuin tilastojen valossa.

    VastaaPoista