tiistai 3. huhtikuuta 2012

Takaisin joukkoon

Tänään olen ollut jopa sosiaalinen. Tutustuin uuteen ihmiseen joka asuu tässä lähettyvillä. En olekaan tainnut tutustua ihan vähään aikaan keneenkään, se oli yllättävän mukavaa kun löytyy sellainen sopivan normeista poikkeava ihminen kenen kanssa on yhteistä.
Olin pitkään Petjan kuoleman jälkeen paniikinkaltaisessa tilassa jos jouduin ihmisten ilmoille. En käynyt mielelläni edes kaupassa koska koin muut ihmiset ahdistavana. Ajattelin päässäni: näkevätkö ihmiset suruni kasvoistani? Jos he eivät tiedäkään...kaikkien pitäisi tietää mitä minulle on käynyt koska se on niin hirveää. Lakkaisivatpahan hymyilemästä ja olemasta normaalisti niinkuin mitään ei olisi tapahtunut.
Tuntui väärälle että maailmanmeno jatkui niinkuin ennenkin, telkkari näytti ohjelmaa, aurinko nousi ja laski, ihmiset surisivat muurahaiskeoissaan. Miksi kaikki jatkui kun meidän elämämme oli pysähtynyt?
Alkukuukaudet tunsin olevani epäonnistunut vanhempana koska en pystynyt suojelemaan poikaamme kuolemalta. Ja koska olin niin surullinen ja lamaantunut, koin olevani huono vanhempi muillekin lapsille. Kaikista eniten vauvalle jonka tunnekehityksen pelkäsin surulla pilaavani. Halusin kuolla kaikenaikaa koska en halunnut jaksaa enkä jatkaa.

Nyt olen alkanut löytää elämänhaluani. Olen jopa piristynyt ja hakeudun ihmisten seuraan. Silti toisinaan suuremmissa joukoissa iskee sama paniikki. Ja joku asia muistuttaa Petjasta, se puolen sekunninkin mittainen muisto saa padot helposti auki vaikka pyrin että pitäisin itseni kasassa julkisilla paikoilla.
Suru on vahvasti läsnä ja ei ole päivää mennyt että olisin kuivin silmin päässyt sen läpi. Mutta olen kaikessa surussani onnellinen perheestäni. He ovat ainoa asia mikä pitää pinnalla. He ovat ainoa asia millä on väliä.

Viimeaikoina olen ollut kummallisen levoton ja seurankipeä joten olenkin miettinyt että kun kuun lopulla käyn leikkauksessa ja paranen siitä, saatan jopa lähteä johonkin reissuun. Tai jos lompakko antaa myöden niin jo ennen sitä. Saa kyllä aika monta pikkuvaatetta mennä kaupaksi kirppiksellä että tienaa rahat bussilippuun jonnekin. Jäin juuri äitiyslomalta kotiin hoitamaan Myrskyä ja onnistuin myöhästyttämään kotihoidontuen hakemuksen ja olen sitten ilman rahaa maaliskuun ja huhtikuun viimeiseen päivään saakka. Jotta saa ruokaan rahaa on myytävä sopimattomia vaatteita ja kaikkea tavaraa nettikirppiksellä. Työlästä ja ikäväähän se on, mutta ei voi mitään.
Nykyään sitä ajattelee että on sitä hurjemmistakin karikoista selvitty. Elämä ei voisi enää heittää millään mistä ei yli mentäisi. Universe, just bring it on. You've got nothing on me!


*Ehkä nämä "uudet" taikakengät vievät minut jonnekin jos kopautan kantojani?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti