sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

Muistoja vuoden takaa

Tämä on se yö joka jäi Petjan viimeiseksi. Muistot ovat olleet erityisen pinnalla viimeaikoina saaden varsin kivuliaan olon aikaan. Ikävöin niin paljon että tuntuu kuin oma sielu kuolisi ja tukehtuisi sen varjoon.
Viime vuonna odotin perhettä illalliselle ja petyin kovasti kun sain viestin etteivät ehtisi muuttohommista tulemaan enää kaupunkiin.
Tänä vuonna keitin samalla tavalla perunat ja laitoin pöydän kuin vuosi sitten, nyt istuimme siinä yhtä vailla.

Viimeisenä iltana aika menikin siinä että yritin nukuttaa huutavaa Myrskyä ja hoitaa chatin ja puhelimen välityksellä viestittelyä Petjan tilanteesta. Tuntui kamalalle kuunnella poikansa hätää ja valitusta puhelimen kautta, mutta en mahtanut sille mitään. Minä olin vauvan kanssa jumissa kotona, enkä päässyt kulkemaan enää siihen aikaan kun busseja ei enää mennyt.
Yöllä puhuimme puhelimessa viimeisen kerran yhden jälkeen kai, että aamulla olisi matkattava Kuopioon perässä. Lääkäri oli sitä mieltä että poika todennäköisimmin lähtee sinne yön aikana.
Neljän jälkeen heräsin siihen että minulle ilmoitettiin että Petja on elvytetty.
En saanut enää unta. Mietin vain että mihin soitan ja mitä teen. Miten saan järjestettyä asiat niin että pääsen heti aamusta lähtemään lapsen perässä Kuopioon joka on vakavassa tilassa. Ennen seitsemää sainkin puhelun Kuopiosta että Petja on kriittisessä tilassa ja juuri leikattu.
Kävelin pyörin ympäri keittiötä kuin maaninen kärrynpyörä. Hetkittäin ajattelin ettei tästä selvitä ja se salpasi hengen kokonaan. Sitten ajattelin että tästä on pakko selvitä, olemme taistelleet niin monesta tiukasta paikasta läpi.
Kun kyytini saapui Kuopioon otimme aamupalaksi ennen lähtöä palat piirakkaa ja kahvit. Erno kysyi että voisiko hän ottaa vielä yhden siivun. Vastasin hänelle ettei Petja ole vielä saanut palaa joten se pitää säästää hänelle, tulemme kuitenkin takaisin kohta kotiin. Niin minä säästin palan piirakkaa lapselle.
Matkalla tuntui sille kun olisimme ajaneet tuomiolle. Ilmassa oli lopullisuutta.
Perillä emme ensin saaneet nähdä Petjaa, ajattelin että onko hän jo mennyt, vai onko hän niin pahoin vammautunut että lääkäri haluaa jutella asiasta kanssamme.
Hän kertoikin ensin että Petja on saanut vakavia aivovaurioita. Sitten hän kertoi että ne kaikki säätelevät elintoimintoja ja että ilman koneita Petja ei ole elossa.
Kysyin varovaisesti: "Tarkoitatko että Petja menehtyy?" "Kyllä."
En muista tarkalleen ottaen mitä sanoin sen jälkeen, menin paniikkiin ja oikeastaan tajusin tilanteen vasta kun näin pojan.
Siinä hän oli, minun reipas leijonapoikani joka nyt oli siinä tilassa että henki oli kuoressa enää kiinni jos sitäkään.
Soitin Petelle joka oli tulossa perässä lastenhoidon saatua järjestymään, että kun hän saapuisi niin hyvästelisimme Petjan.
Ja niin teimme pitkän aikaa, katselimme poikaa ja silittelimme poskea. Miten tässä näin kävi? EIkö hän vain heräisi tuosta jonkin ihmeen seurauksena?
Malttamattomana tuijotin hänen silmiään ja vuoroin sydänkäyriä etsien jotain merkkiä siitä että lääkärit olivat väärässä, ei minun poikani voi vain kuolla.
Hiljaa katsoimme kun käyrät laskivat. Ja lääkäri totesi kuolinajan.
Kävimme hetken aikaa vanhempainhuoneessa ja soitin äidilleni ja laitoin muutaman viestin että rakas poikamme oli nyt nukkunut pois.
Sillä aikaa hoitajat pukivat pojan ja poistivat letkut. Menimme sanomaan vielä hyvästit ennenkuin lähtisimme kotiin. Yksinäinen kyynel vieri Petjan silmäkulmasta ja kuivasin sen. Vaikka tiedän sen olleen fysiologinen ilmiö, halusin uskoa että Petja jätti meille hyvästit silloin.

Sen jälkeen olen nähnyt Petjasta kahdesti unta. Ensimmäisen kerran näin unta muutamia kuukausia Petjan kuoleman jälkeen. Hän käveli minua vastaan jossakin isossa hallintapaisessa käytävässä ja hän hymyili, nauroi ja kikatteli hirveästi. Minä silitin pojan poskea, pidin kasvoista kiinni kummallakin kädellä ja itkin. Petja sanoi, ettei voi viipyä kauaa ja hänen on nyt mentävä. Sitten hän vinkkasi olkansa yli heihein iloisesti ja käveli pois, minä en voinut liikkua. Sitten heräsin.
Muutama viikko sitten näin unta että me lähdimme katsomaan serkkuni vauvaa, jota ei siis oikeasti ole olemassa. Ajoimme pienessä, ahtaassa autossa pitkin pimeää tietä, lapset takapenkillä, Ennika, Arttu ja Myrsky.
Missään ei näkynyt pitkiin aikoihin mitään, pelkkää mustaa, kunnes kaukaa alkoi pilkottaa kirkas, kynttilänvärinen valo.
Tulimme pimeälle pihalle, jossa oli autiota ympärillä ja peltiromua siellä täällä, muttei mitään tunnistettavaa. Pimeästä hallimaisesta talosta paistoi valo ikkunassa jossa Petja hymyili iloisesti ja vilkutti meille. Nousimme rappusia pitkin tasanteella olevalle ovelle jonka Petja avasi. Jalkoihin juoksi samantien Näätä, Petjan kuollut kissa joka nukkui pois reilu kuukausi Petjan jälkeen. Näätä tervehti lapsia puskemalla lahjetta vasten. Joka paikassa loisti kirkkaat valot ja näin kaukana miehen varjon joka vaikutti kuolleelta papaltani.
Petja sanoi omaan sarkastiseen sävyynsä: "Jo minä olen teitä odotellutkin että missä ihmeessä te viivytte, täällä me voidaan nähdä aina vähän aikaa." Sitten halasimme Petjaa. Ja heräsin.

Olin itse viime päivinä päivystyksessä kipujen vuoksi selvittelyssä. Se paikka ahdistaa minua ja samalla saa aikaan valtavan ikäväntunteen. Vietimme niin paljon sairaaloissa aikaa Petjan kanssa että meidän kahdenkeskeiset parhaat hetkemme ovat sairaalasta. Steriloitujen haavalappujen ja päivystyksen froteepeittojen tuoksu saa Petjan mieleen aina voimakkaammin, koska sille hän usein tuoksui.
Miten paljon minä häntä kaipaankaan. En koskaan tule haistamaan tuota hänen ominaistuoksuaan missään mille hänen hiuksensa tuoksuivat. Enkä koskaan enää silitä poskea ja niitä vesirokkoarpia hymykuopan vieressä. Enkä koskaan kuule kuinka hän sanoo kysyvästi: "Äiti hei, mua nyt harmittaa kun mä en muista Natriumin atomipainoa." Enkä koskaan saa hänen kanssaan enää yhtään muistoa.
Niin paljon jäi kesken. Koko elämä.
Elämän verran minä kaipaan.


*Kuva kertoo enemmän...